Keskusallas

Alussa Aarne Ervi loi Keskusaltaan. Tapiola oli lähes autio ja tyhjä. Kura ja sora peittivät kaiken, mutta puutarhakaupungin henki liikkui alueen yllä.

Taivaisiin kurkottava, yli 40 metriä korkea Keskustorni ja sen juurelle levittäytyvä Tapiontori ovat jo valmistuneet, mutta niiden edessä ei ole mitään. Tai on siellä iso kuoppa, josta lienee louhittu kiviainesta kasvavan Tapiolan moniin rakennuskohteisiin. Minua on ehdottomasti kielletty menemästä lähellekään tuota kiehtovaa, valtavaa sorakuoppaa. Tottakai sitä pitää katsomassa käydä. Isot pojat uskaltautuvat uimaan montun pohjalle kertyneessä vedessä. Me pienemmät tyydymme viskomaan kiviä sameaan veteen. Tapiolan keskustan laajennussuunnitelma on kuitenkin jo levitetty arkkitehtitoimiston pöydälle. Seuraavana vuonna alkavat maansiirtotyöt.

Työmaata käymme yhtenään ällistelemässä. Aikuisetkin arvuuttelevat, mitä mahtaa kuopan tilalle kohota. Uusi torni? Ei kai sentään. Niitähän on jo kaksi, Mäntytorni ja Keskustorni. Uimahalli? Toivottavasti. Kirkko? Sekin kyllä puuttuu. Vähä vähältä alkaa rakennelma hahmottua ja onhan siitä paljon juttua Tapiola Tänään -lehdessä. Kuopan tilalle tulee allas. 

Kivaa! Ei tarvitse lähteä Westendiin asti uimaan. Ei, nyt ymmärsit väärin. Siihen syntyy koristeallas. Häh? Sellainen laaja, laatoitettujen kävelyraittien reunustama Keskusallas. Siihen tulee myös suihkut. Mitä niillä suihkulla tekee, jos ei sinne uimaan voi mennä? Ne ovat värivaloilla valaistut koristesuihkut. Minä en kyllä tajua yhtään mitään: uima-allas, jossa ei voi uida ja suihkut valoille. Ihan pimeetä…

Allas siihen valmistui. Ja olihan se hieno, vaikkei siinä ollut lupa uida. Luvatta uiminen on tietysti eri asia. Altaanseudun ilme oli yhteneväinen Tapiontorin ja Keskustornin kanssa, joka ei ollut mikään suuri ihme, koska kohde oli Aarne Ervin johtaman arkkitehtitoimiston suunnittelema. Allasalue tarjosi samaa vaaleiden betonilaattojen pohjustamaa avaraa tilaa tapiolalaisten virkistyskäyttöön kuin muukin uusi keskusta. Samalla Tapiolan painopiste alkoi vaivihkaa siirtyä pois Mäntyviidan halkomalta alkuperäiseltä Itäisen Lähiön keskusta-alueelta. 

Tapiontorilla saattoi jo nyt suorittaa ruokaostokset Pika-Elannossa. Siellä ei tarvinnut vaivata myymälähenkilökuntaa vaan ostokset asiakas latoi itse ostoskärryyn ja purjehti esteettä suoraan kassalle. Tätä palveluksetonta kaupassa käyntiä kutsuttiin hienolla termillä: itsepalvelu. Perheemme suosi edelleen vanhaa kolmen Elannon kompleksia Mäntyviidalla. Tottakai kävimme testaamassa pikamyymälänkin. Mummuni mielestä sen tuotteet eivät olleet samaa priimalaatua kuin omassa Elannossamme. Hän taisi olla oikeassa, mutta ajat olivat muuttumassa – leikkeet ja leipä laitettiin plastiikkipussiin.

Illan pimeydessä vaihtuvin värivaloin valaistut jylhät vesipatsaat olivat kieltämättä upea näky. Ja kun altaalle ilmestyivät kanootit, optimistijollat ja poljettavat siipiratasveneet, oli siellä päivisin myös lapsille hauskaa puuhailua. Tosin raskaasti liikkuvien polkuveneiden liikuttelu kävi työstä. Kuumana kesäpäivänä olisi veneilykierroksen jälkeen ollut mukavaa pulahtaa uimaan altaan viileään veteen. Mutta kielletty mikä kielletty. Täytyi tyytyä jätskin syöntiin läheisellä kioskilla. 

Hikistä ympyrää kesällä 1964 altaassa pyöriessämme huomasimme, että jotain oli tapahtumassa sen toisella laidalla. Totta se oli! Sinne rakennettiin sitä niin monen tapiolalaisen hartaasti toivomaa uimahallia. Eikä se ollut pelkkää huhupuhetta vaan oikein lehteen painettu tosiasia. Syyskesän kylmät vedet eivät houkutelleet eikä talviuintia harrastaneet kuin isäni ja jotkut ihmetyypit Lauttasaaren Ryssänkärjessä.

Uimahalli houkutteli väkeä koko Espoon alueelta ja kauempaakin. Kävijöitä oli satoja päivässä. Valvojia oli useita ja pillin kimeä vihellys leikkasi tiuhaan kloorinkatkuista ilmaa. Heillä oli täysi työ pitää uimahallietikettiin tottumaton innokas uimarijoukko hallinnassa. Täydessä hallissa meteli oli korvia huumaava. Laatat ja lasipinnat kaiuttivat äänet moninkertaisiksi. Pari viherkasvia altaanreunan kahvilan terassilla eivät paljon auttaneet. Hyppytorniin pääsi joskus harvoin, yleensä vain koulun vuorolla aamupäivällä. Suurin osa radoista piti sulkea, jotta hyppääminen olisi turvallista. Eräänlainen halli-initiaatio oli pää edellä syöksy viidestä metristä. Vatsalleen tulo ei ollut pelkästään noloa, se myös sattui ja tyhjensi ilmat keuhkoista. 

Kuljemme keskiviikkona bussilla Helsinkiin. Toistuvien angiinoiden päättävä nielurisaleikkaus tehdään seuraavana päivänä Mehiläisen sairaalassa Töölössä. Äitini saattaa minut sairaalan vastaanottoon. Samaan aikaan on sairaalaan kirjautumassa tuttu uimahallinvalvoja Mila. Hän muistaa minut hyvin Tapiolan Uimareiden harjoitusvuoroilta. Olemme tulleet tuttaviksi ja hallilla aina moikanneetkin. Juttelemme hetken. Hänkin on menossa nielurisojen poistoon. 

Vastaanotosta hoitaja ohjaa minut huoneeseeni ja muistuttaa peseytymisestä. Se on minusta tarpeetonta, koska olen käynyt koulun voimistelutunnin jälkeen suihkussa. Lorottelen vettä hieman hämäykseksi ja painun petiin. Ympäristö on vieras ja kliininen. En saa nukuttua kuin pikku pätkiä.

Aamulla on aikainen herätys. Aamiaista ei tietenkään tarjoilla. Sen sijaan saan lasin vettä ja pillerin. Se on rauhoittava lääke, joka vaikuttaa nopeasti ja tehokkaasti. Se onkin erinomainen asia, sillä leikkausta ei tehdä nukutuksessa vaan paikallispuudutuksella. Ja liukuhihnalla. Yksi sisään toinen ulos. Nielurisojen poisto on pieni operaatio sinänsä, mutta menetelmä on sadistinen. Risat yksinkertaisesti revitään irti. Kurkkuun jää kaksi isoa avohaavaa. Jos leikkauksen jälkeen tulee huono olo, mikä ei ole mitenkään harvinaista, kannattaa yrittää olla antamatta ylen.

Nuorella henkilöllä lääkitys vaikuttaa pitkään ja kun takana on valvottu yö, nukun yli puolen päivän. Herätessäni en ensin tajua, mitä on tapahtunut ja missä ihmeessä olen. Vieressäni joku valittaa hiljaa. Sitten nielaisen. Ja muistan. Yli vuorokauden uni on pelastukseni. En tule huonovointiseksi ja haavat ovat lähteneet hyvin paranemaan. Pääsen illaksi kotiin jäätelön syöntiin. Tapaan Milan kuukausia myöhemmin uimahallilla. Hän on edelleen järkyttynyt. Toipumiseen oli mennyt monta viikkoa.

Syksyn pimeinä iltoina kaikki kuusitoista monen metrin korkeuteen vettä ampuvaa suihkua näyttivät komeilta kirkkaine väreineen. Kun vuosi kääntyi marraskuuhun suihkut vaimenivat ja valot sammutettiin. Keskusaltaan alue ei muuten ollut mitenkään hyvin valaistu, vaikka himmeiden lamppujen valokehä kiersi ympäri allasta. Uimahalli valaisi toista reunaa jonkin matkaa ja katulamput reunustivat kävelyraitteja, mutta niiden valo ei ylettynyt altaalle. 

Nuorempana tulin vaistomaisesti kiertäneeksi kävelykatuja pitkin. Tosin Tapiolassa ei satunnaisen väkivallan uhkaa juuri ollutkaan – musta vesikenttä huokui uhkaa ja synkkyyttä. 

Se yksi ainoa uhkaava tilanne osuu kohdalleni keväällä 1974, itsekin jo aikuisuuden kynnyksen juuri ylittäneenä, kun hoipun himaan Taskumattitalossa asuvan luokkakaverini kotibileistä. Garden-hotellin kulman takaa eteeni ilmestyy kaksi tutunoloista vanhempaa – ja isompaa – kundia. Katsomatta heihin yritän livahtaa muina miehinä ohitse, niin kuin tuollaisessa tilanteessa on syytäkin. Paikka on ahdas, vasemmalla on vettä, oikealla hotelli. Pakoreittejä ei ole kuin yksi, taaksepäin, ja sekin hankala kännissä, olkoonkin Adidakset jalassa. 

– ”Paa rööki! ” Murahtaa sekavassa tilassa, kännissä tai kamoissa, oleva tummatukkainen tyyppi.

– ”Sori, mulla ei oo. En polta.” Sanon ja mietin samalla lähdenkö heti juoksemaan. Humala haihtuu nopeasti, kun adrenaliini virtaa elimistöön.

– ”Vittu, kerjäätsä turpaan vai? Mulle ei ruveta…” Jatkaa häiskä ja käy rotsiin kiinni.

– ”Anna, Karda, kundin olla. Toi on naapurista. Ei sillä ole röökiä. Lähetään.” Sanoo toinen, jonka tunnistan kotitalon portaan Anaksi, ja tarttuu kaverinsa lyöntiin kohonneeseen nyrkkiin.

Kardan ote rotsistani irtoaa. Ana ja Karda jatkavat öistä vaellustaan. Minä suuntaan pulssi toistasataa hakaten kohti kotia. Turpaan vetämisellä uhkaillut tyyppi on vaarallinen; löi kerran varoittamatta ystäväni Takun etuhampaat sisään siinä B-talon pihalla. Huitasi vain. Vaistomaisesti tunnustelen kielelläni hampaitani. Nyt kävi hyvä tuuri…

Talvella Keskusaltaan suuri valkea jääkenttä houkutteli minut oikaisemaan sen yli matkalla kirjastoon tai Heikintorin Wager-Musiikin levyosastolle. Jäällä luisteltiin, mutta kunnallistekninen huolto ei luistinrataa raivannut. Se syntyi ikään kuin itsestään luistelijoiden potkiessa lumet sivuun. Olivathan hyvin hoidetut luistinrata ja jääkiekkokaukalo aivan vieressä pienen metsikön takana. Luistelijoita vain oli niin paljon, että Tapiolan monet jäätyneet tasaiset pinnat, Otsolahti mukaan lukien, houkuttelivat käyttäjiä. Itsekin opin hokkareilla pystyssä pysymisen taidon Mäntytornin kupeessa naapuruston asukkaiden jäädyttämällä pikkukentällä. 

Melkein yhtäaikaa uimahallin kanssa nousi Keskusaltaan toiselle puolelle kirkko. Kun Tapiolassa oltiin, ei sekään ollut mikään tavallinen pyhättö. Aikuisten puheissa kuuli sellaisia ilmauksia, jotka eivät olleet oikein soveliaita tuon tyyppisen rakennuksen kuvailuun: pyhä betonilaatikko, paholaisen arpakuutio, piruntorjuntabunkkeri… Kellotornikin oli piirtäjältä unohtunut, sanottiin. Kellot moikivat temppelin kyljessä kuurouttaen sisään pyrkivän kirkkokansan.

Koulun joulujuhlassa pääsimme ihailemaan pyhää kuutiota sisältä päin. Aikuisten ilkeät puheet jäivät omaan arvoonsa. Kirkkosalin vaikuttavuus oli hämmentävä. Suunnaton tyhjä tila yläpuolellamme hiljensi hihitykset. Tämä oli juuri oikeanlainen kirkko keskelle Tapiolan kylää. 

– “Kävittekste kattoo kinossa sen ihmeleffan? Kysyn kavereilta B-talon pihalla. 

– “Ai sen missä on Burt Lancaster?” Sanoo Heka. 

– “Just se! Heijastus. Eiks ollu aika makee. Tyyppi ui himaan uima-altaita pitkin.” Intoilen minä. 

– “Joo, mut sitä loppuu mä en hiffanu ollenkaan. Uikse niinku takas menneeseen elämäänsä. Aika himmeetä.” Pohtii Veli-Matti. 

– “Emmäkään sitä loppuu tajunnu. Mut toi uinti-idea jäi muakin jotenkin mietityttään. Me voitas tehdä jotain samaa täällä Tapsalassa.” Ehdottaa Peko. 

Kino Tapiola on viimeisenä rainana ennen heinäkuun taukoa esittänyt Burt Lancasterin tähdittämän The Swimmer -elokuvan, joka on suomalaiselta nimeltään Heijastus. Burt Lancaster on elokuvassa hyvin toimeentuleva mainosmies, joka ystäviensä luona altaan reunalla iltapäivän martineja juodessaan saa idean uida kotiinsa varakkaiden lähiökotien uima-altaita reittinään käyttäen. Uimari joutuu kohtaamaan matkallaan menneen elämänsä tapahtumia ja ihmisiä. Elokuvan sävy on surrealistinen. Heijastus on hallusinaation tapainen päiväunipainajainen, sanottiin arvostelussa. Minuun, uimariin, elokuva oli tehnyt suuren vaikutuksen. Hieman toisella vuosikymmenellään oleville pojille elokuvan syvemmät vedet jäävät oivaltamatta, mutta Tapiolan altaissa uimisen ajatus kiehtoo kovasti.

Olemme Mäntyviidan kirjakaupassa ja keskustan taksiaseman vieressä olevan R-kioskin, Infokioskin, ikkunassa nähneet turisteille kaupattavia värillisiä postikortteja. Lentokuvista painetuissa korteissa merenlahti hohtaa kirkkaan sinisenä samoin keskusallas. Jos korttia katsoo tarkemmin, huomaa näitä taivaansineä heijastavia laikkuja siellä täällä. Ostamme muutaman kortin selvittääksemme tarkemmin, missä nuo lähiömme siniset kohteet oikein piilottelevat. Suurennuslasilla kuvia tihrustaen ja kioskilta napattua turistikarttaa tutkien alkaa kokonaisuus hahmottua. Laikkuja on paljon; muutama iso ja monta pienempää. 

– “Keskusallas on tää iso neliskanttinen. Toi pyöree tossa vasemmalla on ihan varmasti Ankkis. Oisko toi pienempi nelikulmainen Mäntyviidan kelloallas?” Ihmettelee Veli-Matti. 

– “Täss kortissa näkyy ainaki kolme pienempää ympyrää. Ne on kans vettä.” Sanoo Peko. 

– “Nää on helppo arvaa. Uimahallin ulkoallas ja Aurinkoterassin lasten kahluuallas.” Sanon minä yhtä korttia katsellen. 

Vapauden kesällä, ennen kesäduunibluesin jokavuotista soittoa, on aikaa vaikka mihin; vaikkapa jokaisessa puutarhakaupungin altaassa pulahtamiseen. Kun fillareilla rundaten ja turistikarttaa tšiigaten on kaikki lähiympäristön altaat tsekattu, voi suuri allasuintimaratooni alkaa: Veli-Matin takapihan uima-allas, Mäntyviidan “kelloallas”, Otsonkallion kalliolampi, Ankkalampi, Kaskenkaatajan tuplat, Uimahallin ulkoallas, Aurinkoterassin lasten pulikoimisallas… Kuuman kesäpäivän erikoinen menee vaikeuksitta, kunnes on vain kaksi kohdetta kymmenestä jäljellä: Tapiontorin tummatiilinen koristeallas ja Keskusallas.

Tapiontori kuhisee oman kylän väkeä ja kaiken maailman turisteja. Nytkin on letka mustia limusiineja ajettu Keskustornin juurelle asti. Pienoisliput ZIL-autojen nokissa kertovat selkeää kieltään: jälleen on yksi neuvostoliittolainen delegaatio tutustumassa länsinaapurinsa yltäkylläisen hyvinvointiin ja omaperäiseen kaupunkisuunnitteluun. 

Potkaisen varvastossut pois jaloistani ja käyn kastamassa varpaani. Monen muunkin uimainto loppuu Keskustornin ympärillä  hermostuneesti liikehtelevien univormupukuisten poliisien ja tuimannäköisten siviilivaatteissa pönöttävien turvamiesten mulkoiluihin. Ainoastaan Hassanilla on pokkaa yrittää uimista. Hän on jo hyvää matkaa luikertelemassa kylmää vettä suihkivan altaan alalosaan, kun Keskustornin alakerran PYP-pankin tiloista ryntää univormupukuinen vahtimestari ajamaan koristealtaassa pärskivää uimaria pois. Hassan huutaa suihkujen kohinan yli etsivänsä kadottamiaan pyörän avaimia altaan pohjalta. Mutta uiminen loppuu siihen. 

Keskusaltaan reunalaatoituksella seisoessamme tulee vastaan vielä isompi ongelma. Suurta allasta kiertävät useat  turistiryhmät. Monikielinen hälinä on kova ja reippaat oppaat viittoilevat kuin tuulimyllyt eri suuntiin. Muilla menee heti sisu kaulaan, mutta Hassan – vielä edellisestä uinnista märissä simmareissa ja pyyhe olallaan pyöräilevänä – ei joukkoja hätkähdä vaan laskeutuu suihkurivistön viereiseltä laakealta kiveltä suoraan veteen ja ryhtyy uimaan reunojen myötäisesti. Japanilaisen turistiporukan kamerat alkavat laulaa. Ystäväni nauttii saamastaan julkisuudesta esittäen erilaisia uimatyylejä ja vilkuttaen innokkaasti turisteille. 

Kierrokseen kuluu melkein varttitunti. Japanilaiset nauravat ja seuraavat uimaria koko kierroksen univormupukuisen naisoppaan estelyistä huolimatta. Ystäväni nousee takaisin lähtökivelle pullistelemaan hauiksiaan kuvaajille. Eräs turisteista viittoilee uimarin luokseen. Hän on ottanut Polaroid-kameralla kuvan, jonka hän ojentaa esityksen tähdelle Tokion olympiapinssin ja riisisuklaapatukan kera. Hassan hehkuu omahyväistä tyytyväisyyttä – syystäkin. 

Syyskuun alun suurtapahtuma Tapiolassa ovat Syyslystit. Tivoli Seiterä valloittaa keilaradan viereisen hiekkakentän. Nuorisoa velloo paikalla avaamishetkestä viimeiselle tunnille asti, usein vain kavereiden kanssa hengailemassa. Laitteita on vähänlaisesti, mutta ilmapiiri on kiehtova tivolin tuoksuineen ja äänineen. Jonkinlaista show-meininkiäkin on tarjolla, lähinnä pikkulapsille.

Levynkeräilyharrastukseni on jo hyvässä vauhdissa, joten minun kiinnostukseni kohde numero yksi on lentopommituskoju, Lin-air. Tiskillä on jokaisen pelaajan edessä paperi, jossa on viivoja yhdestä kymmeneen. Kymmenes viiva on paksu. Ideana on, että se pelaajista, joka saa ylempänä ympyrää pyörivistä lentokoneista pudotettua tikan lähimmäksi kymppiviivaa, saa vapaasti valita yhden singlelevyn. Monta pikkulevyä onnistun voittamaan. Kerran saan kaksi singleä osuessani keskelle paksua viivaa. Levyt ovat aika sekalaista seurakuntaa. Pari hyvääkin singleä saan voitettua. Louis Armstrongin ”What a Wonderful World” -kiekon annan äidilleni syntymäpäivälahjaksi. 

Toinen koju, jonka ympärillä parveilee runsaasti kundeja kessut suunpielissä käryten, on savukeruletti. Ruletin hoitaja on pelinsä paras mannekiini. Hän polttaa Pall-Mallia ketjussa. Savuke pysyy jämäkästi suussa, kun hän ilmoittaa, ettei panoksia voi enää laittaa ja pyöräyttää jalkapedaalilla ruletin vauhtiin. Pelaajan ikää ei kysytä. Nyrkkisääntö taitaa olla, että jos nenä näkyy tiskin yli, niin pelata saa.  Parinkymmenen pennin panoksella saattaa voittaa ison Colt-askin. Sitten onkin kavereita telttojen takana voittotupakoiden jaolla. 

Syyslysteihin rekrytoitiin myös monenlaisia kitarayhtyeitä puutarhakaupungin nopeasti kasvavaa nuorisojoukkoa viihdyttämään. Esiintymiset tapahtuivat mitä oudoimissa paikoissa. Eräs ruotsalainen bändi soitti Heikintorin takaisen parkkihallin luiskalla. Jostain syystä Wigwamin kaksi Syyslysti-keikkaa järjestettiin ponttonilautalla Keskusaltaan Keskustornin puoleisella osalla. 1970 sää oli kesäisen lämmin ja bändi hyvässä vireessä. Oli hienoa nähdä kylän oma poika ja Tapiolan yhteiskoulun kasvatti, Pekka Pohjola, esiintymässä. Fiilikset bändillä ja yleisön joukossa olivat hyvät. Woodstock oli tapahtunut vasta edellisenä vuonna: rauhaa ja musiikkia – peace and music – saatiin meillekin. Sitä vastoin vuoden 1971 keikka kesti vajaat puoli tuntia syksyn hyytävässä kylmyydessä.

Paras esiintymislava oli tietenkin Keskusaltaan reunalla amfiteatterin edessä. Paikalliset bändit kävivät siellä esittämässä osaamistaan. Suuret ja vähän pienemmät kotimaiset nimet esiintyivät siellä Lysteissä ja muulloinkin. Juicen Coitus Int. ja Dave Lindholmin Orfeus jäivät 70-luvun huipuista erityisesti mieleen. 

Kaiken muun musiikin kuuntelun lisäksi minua puraisi surf-kärpänen. Ystäväni Cassu oli saanut siskoltaan jenkkituliaisina Beach Boysin ja Jan & Deanin albumit. Niitä kuunneltiin innolla. Länsirannikon saundi kiehtoi mieltäni, erityisesti stemmalaulu falsetteineen. Aivan ensimmäinen minulle surfia tarjoillut keikka järjestyi Tapiolan Keskusaltaan viereisellä Aurinkoterassilla 70-luvun lopulla. 

Pääesiintyjänä oli Juice Leskinen Slam, joka odotetusti veti Aurinkoterassin täyteen väkeä. Lämppärinä sai kärsiä paikallinen surf-ryhmä, the East Bay Surfers. Kärsimys tuli siitä, että joku urpo katsomossa jaksoi koko puolen tunnin setin ajan karjua ”Läskinen, Läskinen, Läskinen!”. Minusta kundit soittivat ja lauloivat hyvin. Kun Leskinen vihdoin hoippui Garden Hotellin terassilta mikrofoniin nojaamaan, vaikeni karjunta. Minä jaksoi kuunnella Juicen väsähtänyttä esitystä vartin ennen kuin lampsin himaan Beach Boysia kuuntelemaan. 

En usko! Huijaat. On se totta! Mennään vaikka yhdessä katsomaan. Totta se on. Keskusaltaassa uiskentelee kaloja. Isot vonkaleet pyörähtelevät altaan matalassa reunavedessä syöksyen kivisadetta pakoon syvänteisiin. Lohia ne ovat, sanoo Hassan ja yrittää osua yhteen isolla kivellä. Karppeja, väittää Veli-Matti. Oli miten oli, joku kunnanhallituksessa on saanut vuosisadan älynväläyksen. Tällä kertaa me emme siis ole syyllistyneet Otsolahdesta ongitun kalansaaliin dumppaamiseen altaaseen. 

Altaaseen on istutettu kaloja. Ei mitään poikasia vaan isoja, täysikasvuisia fisuja, sateenkaarirautuja, toiselta nimeltään kirjolohia. Kunnallisteknisen miehet junttaavat maahan jotain kylttejä tuolla. Mitä niissä lukee? Kalastus kielletty! Tietenkin. No, eivät kieltokyltit ole ennenkään estäneet ketään. Eikä nytkään. 

Salakalastuksesta tuleekin oikea koko kylän kansanhuvi. Kun ilta laskeutuu, laskeutuvat siimat koukkuineen ja syötteineen vihertävään veteen. Onkivapa on aivan liian huomiota herättävä ja sitä paitsi lohet käyvät ahnaasti kiinni melkein mihin tahansa syöttiin – leivänpalaan, makaroniin, jopa loppuun jauhettuun purukumiin. Eihän niitä kukaan kai syötäväksi pyydä. Kielto ja varma iso saalis on vain niin kiihottava yhdistelmä, että sitä on vaikea vastustaa. 

Kalaepisodin on surkeaan päätökseen ei ennustajaa tarvittu. Luvallinen kalastuskilpailukaan ei tuonut kalaongelmaan ratkaisua. Pian turvonneet vainajat ajelehtivat altaan reunoille löyhkäävänä massana. Keskusallas oli muutenkin huonossa jamassa. Se oli pahasti rehevöitynyt. Altaan reunakivetyksellä kävellessä saattoi sumean pinnan alla nähdä kaikenlaista veteen heitettyä roinaa. Altaan tyhjennys oli väistämätöntä. Taas olisi mielenkiintoista katseltavaa nuorisojoukoille. 

Olisiko Simon varastettu pyörä päätynyt altaan pohjalle? Sitä siellä ei ollut, mutta paljon muuta löytyi. Polkupyöriä tietysti; joukko ruosteisia pitkään lojuneita ja pari vastikään altaaseen viskattua; pulloja, ehjiä ja rikkottuja; tuoleja ja penkkejä tottakai; metallisia roskakoreja; altaan reunalta tietysti – ja heteka. Umpiruosteinen rautasänky herätti riemua ja loi monia teorioita, miten kummassa se sinne oli joutunut. Paikallisten opiskelijoiden vappujäynä saattoi olla oikeaan osunut arvaus. Dipolin teekkarikeskittymä ei ollut kaukana. 

Tyhjennetty Keskusallas siivottiin ja täytettiin uudelleen raikkaalla vedellä, tällä kertaa ilman kaloja. Kun minä paiskin kesäduuneja pikkupalkalla Suomen Värin autonapumiehenä Helsingissä, sai ystäväni Cassu hankittua hyväpalkkaisen kesätyön Keskusaltaan laidalle nousevan hotellin työmaalta. Rahaa tuli kaksinverroin minun repsikan palkkaani verrattuna eikä työ mittamiehen apulaisensa ollut kovin raskasta. Tarkkuutta se kyllä vaati ja laskutaitoa. Yksi haitta hommassa oli. Mittamies söi joka päivä eväinään sipulimakkaraleipiä ja työmaakopissa lämmennyttä piimää. Työtä tehdessään hänellä oli tapana koko ajan vihellellä. Kaikki kärsimys loppuu aikanaan. Tämä päättyi 1974 harjakaisiin, muhkeaan tilipussiin ja Tapio Rautavaaran rempseään esiintymiseen. 

Ehdin muutaman kerran käydä “yhdellä” Gardenin terassilla ennen kuin opiskelu ja Helsingin riemut siirsivät elämisen ja huvittelun painopisteen pois Menninkäisentieltä ja Tapiolasta. 80-luvun lopulla käynnit kotikonnuilla taas tihenivät, kun perheemme siirtyi yksityisautoilun ihanuuteen julkisilla kulkemisen vaikeuduttua kahden lapsen kanssa. Kaikki oli tuolloin vielä ennallaan, mitä nyt uutta keskustaa Keskustornin juurella kehitettiin rivakasti. 

Kävimme usein äitini mukana ostoksilla K- ja S-halleissa ja Stockmannilla. Kulku kävi Menninkäisentieltä luontevasti Keskusaltaan reunojen laatoitusta pitkin. Gardenin terassilla oli iloista porukkaa, suihkut kohisivat korkeina vesipatsaina ja Keskusallas kimmelsi kesäauringon loisteessa. Kino Tapiolassakin tuli käytyä. Joskus kuljimme Silkkiniityn kautta vain saadakseni nähdä kaikki kouluvuoteni yhdellä silmäyksellä: leikkikoulu, Aarnivalkean kansakoulu ja Tapiolan yhteiskoulu olisivat mahtuneet samaan kuvaan, jos kuvaaja olisi kiivennyt kameransa kanssa niityn viereisen koivun latvaan. Pienet ympyrät, suuret ikäluokat… 

Kun muutatin äitini Vääksyyn, helpottui hänen asioidensa hoito Alzheimerin edetessä nopeasti. Tapiolassa käynteihin tuli kolmen vuoden paussi. Lokakuussa 2013 teimme kahdestaan koko päivän reissun puutarhakaupunkiin. Itäinen Lähiö oli päämäärämme, mutta ehdimme myös käydä Otsolahden venevalkamassa ja uudessa keskustassa. Auton jätin uimahallin parkkipaikalle. 

Keskusallas on kadonnut. Sen kohdalla on valtava työmaa. Koko alue on kaivettu auki ja myllätty tunnistamattomaksi. Kaksi bobcatia pyörii hiekalla. Oikealla laidalla on kasa keltaisia putkia ja Garden-hotellin vieressä puretaan isoa läjää eristelevyjä. Toivottavasti ymmärrän oikein. Näyttää siltä, että allasta peruskorjataan. Tai sitten tähänkin nousee taas uusi blokki terästä ja lasia.

Äiti onkin mennyt sisälle uimahalliin ja juttelee jonkun tuttavan kanssa kassalla. Hallista pelmahtaa raikkaaseen syyssäähän tuttu tuoksu. Mikä siinä on, että otsoni haisee yhtä pahalle kuin kloori. Taidan ollakin allerginen uimahalleille. Uimahallin nurkalta näen Tapiolan yhteiskoulun. Tai mitä koulustani on jäljellä. Massiivinen peruskorjaus on sielläkin menossa – toivottavasti. 

Seitsemän vuotta ehti vierähtää ennen kuin vierailin Tapiolassa seuraavan kerran. 2020 syksyllä Helsingin Sanomien teki kirjastani “Tapiolan valoissa” jutun Espoo-liitteeseen. Silloinkin pikkuautoni mahtui kahden massiivisen citymaasturin väliin uimahallin parkkipaikalle. Kiirehdimme kohti Kino Tapiolan kulmausta. Haastattelu tehtiin vallihaudoilla, Kinon edessä ja Silkkiniityllä. En tullut edes vilkaisseeksi Keskusaltaan suuntaan. 

Tässä on linkki haastatteluun, joka on valitettavasti maksumuurin takana: https://www.hs.fi/kaupunki/espoo/art-2000007656477.html

2023 teimme sitten kaksi matkaa lapsuuteni ja teinivuosieni maisemiin. Heinäkuussa eräänlaisen pyhiinvaelluksen tyttäreni ja tyttärentyttäreni kanssa. Kiersimme silloin kaikki minulle tärkeät paikat alkaen KAMU WeeGeeltä Teuvo Kanervan valokuvien näyttelystä ja päätyen Heikintorille. Keskusallas oli paikoillaan tuolla reissulla. Samoin siellä se kimmelsi tutulla paikallaan heti saman vuoden syyskuun alussa tehdyllä käynnillä. Silloin vierailun syy oli Tapiolan peruskiven muuraamisen muistoplakaatin paljastustilaisuus Tessi-antikvariaatti edessä Mäntyviidalla. 

Kävelimme aamupäivällä uudessa keskustassa. Auton jätimme tällä kertaa Mäntyviidalle, jolta löytyi yllättäen maksuton pysäköintipaikka. Kuljimme pitkin Keskusaltaan reunaa. En silloin tullut miettineeksi, että ei sentään kaikkia 60- ja 70-lukujen maamerkkejä ole jätetty rapistumaan purkukuntoa kohti: kirkko, Tapiolan yhteiskoulu, Kino Tapiola ja Keskusallas on säilytetty. Samoin Vallihaudat ja Silkkiniitty ovat ja pysyvät – uskoisin.