Home sweet…
Maaseutuopiston rehtorin asuinrakennuksen kellari haisi homeelle. Hajuaistin lisäksi hometta ja sienikasvustoa pystyi havainnoimaan myös näkö- ja tuntoaisteilla. Seinien raoissa ja hyllylautojen väleissä kukki vihreää, harmaata ja ruskeaakin. Kellarissa ei voisi siis säilyttää mitään. Valoa lähes kokonaan maan alla olevaan tilaan tihkui neljästä kapeasta ikkunasta.
Puutyöhuoneessa, jonka oven viereisellä seinällä seisoi jykevä kolmemetrinen höyläpenkki, pidimme takkapuita: sellainen sekalainen läjä edellisten asukkaiden jättämiä koivuhalkoja, pihan omenapuu moottorisahalla viipaloituna, naapurin myrskyssä kaatunut lehtikuusi metrin halkoina ja muuta epämääräistä takassa tai saunan kiukaan pesässä poltettavaa puutavaraa. Sekin kaikki tuoksui vahvasti maatuneelle. Syytä kosteuteen ei tarvinnut pitkään pohtia: talon sokkelin ympäriltä puuttuivat salaojat. Ei kellarin kunto meille yllätyksenä tullut.
Jo ensikäynnillä 1994 keväällä, ennen kuin teimme vuokrauspäätöksen, talon sen hetkinen haltija, opiston rehtori, hyvin selväsanaisesti toi ongelman esille: ”Parempi kun pidätte oven lukossa. Säilytystilaa kahdessa maanpäällisessä kerroksessa riittämiin”. Kuin vahvistuksena näille sanoille kellarin ovessa roikkui iso Abloy-lukko. 90-luvulla ei hometalohysteria ollut saanut vielä sellaisia mittasuhteita kuin nykyään. Sitä paitsi, me olisimme tällä vain kaksi ja puoli vuotta. Emmekä edes tarvitsi kellaritiloja oikein mihinkään.
Säilykkeet, minne ne mahtuvat?
Vähiten homeinen osa oli heti portaiden juurella. Kun vaimoni innostui kurkkujen säilömisestä ja hillojen teosta, kävivät pienehkön keittiön tilat riittämättömiksi. Tuo synkeä huone oli ikkunaton, mutta siellä olevat hyllyt olivat pyyhkimistä vaille siistit. Lisäksi se huokui viileää kuin maakellari, jollainen se itse asiassa olikin. Otimme lukon pois ja kannoimme lasitölkit rohkeasti alas pimeään putkaan. Yksi hehkulamppu loi aavemaisen tunnelman eikä mitenkään riittänyt valaisemaan tölkkien etikettejä. Vanha Airamin sukeltajanlamppuni ripustettiin ovenpieleen. Myös isompien juhlien olutkorit uskalsin viedä kellariin jäähtymään. Pulloissahan oli tiivis kruunukorkki, joten ei suoraan pullonsuusta oluensa nauttivakaan pöpöjä elimistöönsä imenyt.
Kesä kuivaa, syksy kastelee
Kesällä puutyöhuoneen ikkunoita auki pitämällä tila kuivui ja haju, jos ei nyt aivan kokonaan hävinnyt, niin ainakin laimeni siedettäväksi. Höyläpenkille löytyi yllättävän paljon käyttöä ja hyvin tuulettuva tila soveltui myös maalaushommiin. Siinä keittiön tuolia sutiessani ihmettelin lattian betonissa olevaa kuoppaa. Kaipa se on roudan aiheuttama murtuma, mietin. Outoa vain oli, että reikä näytti tarkoituksella tehdyltä. Tarkoitus selvisi heti syksyllä. Lokakuun loppumattomat sateet lorisivat kouruissa ja piiskasivat peltikattoa päivä toisensa jälkeen. Makoilin sinisellä lukusohvallani nenä kiinni kirjassa. Kuulin kuinka kellarin ovi kävi. Sitten kuului vaimoni huuto.
– Roope! Tuu tänne! Tuu katsomaan!
– No, mitä siellä nyt on?
– Kellarissa on vettä.
– Kai sitä sinnekin tihkuu. Melkein viikko satanut yhteen menoon. Mä tulen.
Heidi seisoi toiseksi viimeisellä portaalla. Alemmaksi hän ei voinut mennäkään. Nilkkoihin saakka noussut vesi oli vallannut koko maanalaisen tilan. Käännyin kannoillani ja veivasi talonmiehen numeron. Markku saapui hetken päästä pilkkisaappaat jaloissa ja uppopumppu kainalossa. Vetäisin haisaappaat omiin jalkoihini. Vesi ylsi lyhytvartisten kenkien heijastinviivaan. Varovaisesti sai edetä. Kuin vanhasta tottumuksesta talonmies laski pumpun lattian koloon, keinotteli letkun ikkunan raosta ulos ja napsautti aparaatin päälle. Somasti kurluttaen pumppu alkoi siirtää vesimassoja kellarista pihalle.
– Jos aivan hirveästi sada, niin suurin osa vedestä aamulla on poissa. Anna pumpun olla päällä koko yön.
Pumppausta
Aamuyhdeksältä kellarin lattialla oli enää muutama lätäkkö. Pumppu sai jäädä käyttöömme. Ja siellä se kellarissa kurnutti harva se päivä marraskuuhun saakka. Sitten tuli talvi. Taivaalta valuvan veden olomuoto muuttui, alkoi sataa lunta. Intensiteetti ei muuttunut: myrskysi, pyrytti ja tuiskusi räntää, rakeita ja lunta. Kinokset kasvoivat ennätysmittoihin. Marraskuun lopulla käynnistyi pitkä pakkasjakso. Vedentulo kellariin loppui. Irrotin pumpun virtakaapelin ja palautin laitteen kiitoksien ja vodkapullon kera talonmiehelle.
– Kiitti pullosta! Hyvin pelitti, eikö vain? Oletko ajatellut virittää pyydyksiä talven varalle?
– En ole metsämies. Eihän ansalankoja saa enää käyttää.
– Haa! Tarkoitan tietysti hiiriä ja niitä isompia siimahäntiä. Kohta alkaa trafiikki kellarissa. Juu.
Siimahäntiä
Tällä kertaa Markku ei puhunut pötyä. Papanoita oli jo kertynyt höyläpenkille ja nurkkiin. Päällimmäisiä, kuivahkoja halkoja hakiessani olin huomannut nopeaa liikettä puupinon raoissa. Hiiret olivat paenneet talven kourista talon lämpimään. Talonmies ystävällisesti kiikutti meille muovikassillisen niitä perinteitä metallisia jousiloukkuja: pieniä peltisiä hiirille ja isoja teräspyydyksiä rotille. Olin nähnyt kellarin hyllyllä homeen tahrimia rotanmyrkkypakkauksia, mutta enpä ollut asiaa sen enempää miettinyt. Ei kai nyt rottia sentään… Markun savolainen huumorintaju kun tunki mukaan melkein joka keskusteluun.
Kellarista löytyi monta arvoituksellista reikää ja räppänää, joista ilmeisesti oli yhteys ulkoilmaan. Heti ensimmäinen pyyntiviikko tuotti toistakymmentä ”jäykkää poikaa”, kuten me hiirenraatoja nimitimme. Pääasiassa loukut toimivat niin kuin pitikin, mutta aina ei osuma ollut hyvä. Sain kovettaa luontoni ja päästää eläinraukan kärsimyksistään koivuhalolla. Heidi ei suostunut raatoja kellarista noutamaan. Kokeilimme eri pyydysmalleja. Parhaiten sekä uhrin että pyytäjän kannalta toimi muovinen Giljotti-loukku: hiiri ei jäänyt kitumaan ja vainajan poisto onnistui koskematta kuolleeseen eläimeen. Eräänlaisena vitsinä merkitsimme loukutettujen siimahäntien lukumäärän pöytäkalenteriin. JP-merkintöjä kertyi viikkoaukeamalle useita. Metsähiirien isot sukulaiset pysyivät onneksi poissa. Rotanloukut palautin Markulle. Kyllä niihin hiiretkin jäivät, mutta voimakkaan jousen lauetessa täysosuma teki rumaa jälkeä jyrsijäpolosta. Hiirenriekaleiden kaapiminen rapatuilta seiniltä oli epämiellyttävää puuhaa.
Puita takkaan ja pikkusaunaan
Talven kuivatessa kellarin pääosa polttopuista kelpasi olohuoneen takkaan ja yleisestä käytöstä poistettuun, lievästi homeiseen pikkusaunaan, jota saimme lämmittää milloin halusimme. Kun nurkkia paukuttavat pakkaset alkoivat jouluviikolla, eivät tulikuumiksi lämmenneet kaukolämpöpatterit mitenkään riittäneet monen sadan neliön lukaalin korkeita huoneita lämmittämään. Varaava takka, jossa olimme tunnelman vuoksi syksyllä kynttilöitä polttaneet, joutui nyt tositoimiin.
Rehtori oli talon avaimia meille luovuttaessaan suurin piirtein viimeisenä vinkkinä puhunut olohuoneen varaavan takan sielunelämästä. Hyvät ohjeet taisivat mennä ohi korvien, koska joka kerran takkaan tulta virittäessämme saimme aikaan vain kituvan liekin ja runsaasti huonetilaan puskevaa kitkerää savua.
Tulin kertoneeksi puhelimessa apelleni sytytysvaikeuksista. Hänen neuvonsa olikin hyvä: hormi pitää herätellä vetämään. Poltimme pesässä pientä sanomalehtipaperi- ja tuohinuotiota päivänä parina. Kun sitten rohkenimme viskata tuleen niitä kaikkein kuivimpia koivupilkkeitä, hormi alkoi humista lupaavasti ja aivan oikein ohjasi savun piipun kautta ulos pakkaseen. Nyt takassa roihusi kunnon lekoset läpi hyytävien talvipäivien. Massiivinen, ruskeilla lasitiilillä päällystetty tulisija lämpeni nopeasti ja kuumeni pian mukavasti hehkuvaksi lämmönlähteeksi. Lisääntynyt lämpö tuntui jopa yläkerran makuuhuoneissa. Pian sai paksut peitot ja huovat potkia syrjään.
Kevät tulvii sisään
Sydäntalvi taittui. Maaliskuussa ilmassa oli jo uuden vuodenajan aavistus. Runsas lumentulo yöpakkasineen jatkui kuitenkin pitkälle kevään korville. Mutta jo huhtikuun alussa harvinainen lämpöaalto helli talven tainnuttamaa luontoa. Ennätyshanget sulivat ennätystahtiin. Käväisy hilloputkassa sai minut kolkuttelemaan talonmiehen ovea. Uppopumpulle oli taas tarvetta.
– Juu. Meinasinkin sanoa silloin kun palautit pumpun, että älä turhaan.
Lumimassat kivilinnan ympärillä liukenivat vedeksi ja vesi lirisi suoraan kellariimme. Talon ympärille auratut lumivallit vielä pahensivat tulvaa. Nyt ei puolikkailla saappailla ollut menemistä alimpaan kerrokseen; täyspitkät nokialaiset saattaisivat riittää. Jotenkin pieni punainen sähköpumppu tuntui nyt riittämättömältä. Kahlasin lainehtivan puutyöhuoneen keskelle. Samean sulamisveden pinnalla kellui kaikenlaista: halkoja, puolityhjiä maalipurkkeja ja turvonneita jäykkiä poikia loukuissaan.
Pumppu aloitti työnsä muutamalla kovaäänisellä kurnutuksella. Ja vaikeni. Soitin Markulle. Tukos tai vikaantuminen, oli arvaus. Sanoi kuitenkin samaan hengenvetoon, että kaipa opiston olisi syytä kustantaa kunnon pumppu. Tunnin kuluttua olimme mustanpuhuvaa möykkyä asentamassa. Virta kytkettiin. Pumppu röyhtäisi ja likavesi suihkusi kaaressa talon takaiseen rinteeseen ja ohjautui sieltä siististi pellon ojaan. Pinta aleni. Markku poistui. Muistutti vielä ovella, että en jättäisi suuritehoista pumppua vahtimatta. Se ei saanut jäädä pelkkää ilmaa haukkomaan.
Kaposin sarkooma?
Olisinko ollut hieman väsynyt, kun lasten jo nukkumaan mentyä lampsin kellariin pumpusta virtaa katkaisemaan? Yhdistelmä kastuneet portaat ja märät saappaanpohjat oli kohtalokas. Liukastuin ja putosin käsivarsieni varaan portaan karhealle kulmalle. Kulma kuori vaaksan verran molempien käsivarsien ihoa.
– Mitä ihmettä sä täällä kiroilet ja möykkäät. Lapset heräävät. Herrajestas! Mites kävi? Tuu pois sieltä mölyämästä. Nuo haavat täytyy puhdistaa. Onkohan meillä tarpeeksi isoja siteitä? Toivottavasti ehtivät parantua jotenkin ennen viikonloppua. Muistathan sä, että me ollaan lähdössä Ikaalisten Kylpylään ensi perjantaina…
Nirhaumat olivat rupeutuneet siististi tulehtumatta. Aikomukseni oli istua altaan reunan baarissa olutlasin ääressä katsomassa tenavien telmimistä. Lopulta annoin periksi lasten toistuville pyynnöille tulla mukaan liukumäkeä laskemaan ja hivuttauduin kylpylämpimään veteen. Lämmin vesi sai kuivuneet ruvet näyttämään epäilyttäviltä. Sain pitkiä katseita ja selkäni takana kuiskuteltiin. Visvainen tarttuva ihottuma, trooppinen ihosairaus, kaposin sarkooma… Mieleni teki huutaa niin, että koko lasinen kylpyläkompleksi kaikuisi: kompastuin portaissa ja satutin käsivarret, ei sen kummempaa! Koko päivän pulikoinnin jälkeen kädet olivat kieltämättä aika rankan näköset. Illalla ruvet kuivuivat. Pääasia, että lapset viihtyivät.
Pilviä lelukaapissa
Takka oli ollut pakkasten laannuttua pitkään käyttämättä. Eräänä kevään kylmänkosteana iltapäivänä virittelin kunnon roihun tulipesään. Puolisen tuntia menikin oikein mukavasti, kunnes nuorempi tyttäreni kompuroi yläkerrasta hädissään kierreportaat alas huutaen: ”Iskä! Lelukaapissa on pilviä!”. Kun kaapin oven avasi, lastenhuone tulvahti täyteen paksua savua. Hormi oli romahtanut.
Vapautus linnasta
Syyt poismuuttoomme eivät kuitenkaan olleet yllä kuvaillut tapahtumat. Olimme viihtyneet talossa ja puistomaisella alueella erinomaisesti kuusi vuotta. Ison asunnon kuukausivuokra vain oli kivunnut vuosi vuodelta lähemmäksi 6000 markan rajaa. Kun sitten meille tarjoutui halvempi asuinpaikka Järvenpään keskustasta, lähdimme haikein mielin. Ehdimmekin olla kahdessa osoitteessa ennen kuin teimme paluun takaisin rehtorin asuinrakennukseen syyspuolella vuotta 2005.
Ja paluu
Paluumuuttoa hieman haittasivat syvät kaivannot talon ympärillä. Salaojatyöt olivat siis vihdoin käynnistyneet. Ainakin kellarin tulvat nyt loppuisivat. Kömpiessämme yläkertaan nukkumaan tajusimme, mitä muuta työmaa toi mukanaan. Kaukolämpö olisi poikki koko tulevan viikon. Onneksi hormi oli korjattu. Ja kuivuneessa kellarissa oli runsaasti polttopuuta. Selvisimme niistä syyskesän muutamista viileistä öista pitämällä tulta takassa päivisin ja nukkumalla koko perhe yhdessä makuuhuoneessa paksujen vällyjen alla. Toinen kierros kivilinnassa oli lähtenyt käyntiin…
Tämä kertomus on julkaistu kirjassani Kymmenen vuotta linnaa (Mediapinta 2021)
