Tapiolassa oli Silkkiniitty ja entisen kivimurskaamon maisemiin tehty pururata. Kurkisuontien opiskelija-asuntojen läheisyydessä sijaitsi metsikköön raivattu juoksurata. Järvenpään Terholassa juostiin ja hiihdettiin aluksi puolentoista kilometrin tynkäradalla, joka hieman ennen poismuuttoamme sai yhden lisäkilometrin. Vääksyn Aurinkovuoren näkymät Salpausselkä kakkonen profiloi kumpuileviksi, jylhiksikin.
Aurinkovuori – nimensä veroinen alue monessakin mielessä – on Suomen olosuhteissa korkea harju: 80 metriä läheisen järven pinnasta mittattuna. Siellä on kai aina ollut kävelyyn sopivia polkuja, joita on aikojen saatossa talkootyöllä ja liikuntamyönteisen kunnan tuella kunnostettu juoksun ja hiihdon tarpeisiin.
Ensimmäinen käyntini harjulla tapahtui kesällä 1958. Vietimme viikon opettajatar Jäppisen kesäkodissa Vesijärven rannalla. Yhdessä pienessä mustavalkokuvassa olen äitini sylissä. Katsomme kohti järveä. Saitan niemenkärki sahoineen ja rantaan hinattuine tukkilauttoineen näkyy selvästi kuvan alareunassa. Saatoin minä muutaman juoksuaskeleenkin kahden ja puolen vuoden ikäisenä ottaa.
Seuraava käynti sain odottaa 1980-luvun alkuun. Tulevan vaimoni, silloisen tyttöystäväni, vanhemmat asuivat isoa omakotitaloa Päijänteen rannalla. Metsäylioppilaiden kyltti ei ollut vielä patinoitunut. Pururadan pinta oli oikeasti purua eikä metsässä mutkitteleva ura ollut paljon polkua kummallisempi. Noita patikointireissuja ei kovin monta ehtinyt kertyä, olihan Hakakujalta sentään melkoinen kävelymatka harjun juurelle päästäkseen.
90-luvulla, kun oli oma auto millä suksia kuljettaa, kävin pari kertaa harjulenkin hiihtämässä. Ensimmäiseltä kerralta muistan vain sen, että rämmin mäet alas sukset olalla ladun viereistä pusikkoa lahmaten. Itsesuojeluvaisto arvioi – huonosti valaistun ladun kääntyessä harjun rinteeltä lähes kohtisuoraan alas – omat mäenlaskutaitoni sen verran vajavaisiksi, että nolo pensaikoissa taapertaminen tuntui fiksulta liikkeeltä.
2000-luvun alussa pääsimme huomattavasti lähemmäksi Aurinkovuorta. Kapea metsäpolku oli ehtinyt leventyä kuusimetriseksi. Kävelyllä harjun laella ihmettelimme vaimoni kanssa ääneen moisen baanan raivaamista kauniisiin Aurinkovuoren maisemiin. Vasta ensimmäisellä hiihtolenkillä vuosikymmenen lopulla ymmärsin, etteivät kaikki enää sivakoineetkaan ladulla; luisteluhiihto oli muuttunut valtalajiksi.
Vääksyn Kesän alueelta pääsi tie-24:n ylityksen jälkeen lähes suoraan metsään ja polulle. Pieni pätkä vadelmapensaiden reunustamaa hiekkatietä, käännös vasemmalle, ohi Suojeluskunnan Suojala-rakennuksen, ylös hiekkaista, puiden juurien muhkuraiseksi ruhjomaa polkua ja siellä olin, juoksuradalla. Juoksun olin tosin aloittanut jo Penan puodin kohdalla, jonka terassin reunaan nojaten olin hilannut polvituet paikoilleen.
Juoksuharrastuksen olin jo kertaalleen lopettanut, mutta Vääksyn poikkeuksellisen hienot olosuhteet viekottelivat minut solmimaan lenkkarit jalkaan. Aluksi köpöttelin sauvoilla seitsemän kilometrin lenkkiä. Ohitseni sujahtavat mökkituttavat saivat minut pohtimaan juoksun uudelleen aloittamista. Toinen hölkälle innostanut seikka sisältää tuotesijoittelua: ASICS:n Gel Kayanot löytyivät Yliopistonkadun Intersportin alennusmyynnistä. Ne jalassa tajusin, mikä erottaa erinomaisen tossun keskivertokengästä. Sauvalenkillä ohjauduin urheilukentän juoksuradalle, jolla vetäisin kahden kilometrin spurtin. Kohta sauvat unohtuivat mökin takakomeroon. Lopulta erään mökkikyläläisen maratoonarin vanavedessä hikoilin seiskan ja viimein koko uuden ja vanhan harjuradan yhdistelmän, joka on pituudeltaan kutakuinkin kymmenen kilometriä. Siihen matkan pidentäminen onneksi jäi.
Juostessa ei upeita harjun maisemia eikä metsälintujen puuhia ehdi tarkkailemaan. Hölkkää, hikoilee ja huohottaa… ja varoo keväällä tallomasta talvihorroksesta heränneiden kyykäärmeiden päälle. Neljä käärmettä yhdellä lenkillä oli oma ennätykseni. Yksi tosin taisi olla vaskitsa. Eipä siinä vauhdissa ehtinyt lajimääritystä kovin tarkkaan tekemään. Muita vaaroja harjulla ei ollutkaan, vaikka joku kylän naisista uskoi tarinat susista ja jätti lenkit sikseen. Hirvieläinten jälkiin ja jätöksiin kyllä törmäsin. Peurat loikkivat pakoon ja radan sivun pöpeliköstä lentoon räpiköivät metsäkanalinnut pelästyttivät ajatuksiin vajonneen juoksijan. Sudet ja karhut… Ehkä Evon erämaissa – ja huonolla tuurilla.
Kun adoptoimme innokkaan lenkkeilijän, länsigöötanmaanpystykorvan Rolfin, vakiopitkä ulkoilukierros oli tietysti harjuseiska. Väylää käyttivät monet muutkin koiranulkoiluttajat, joten vapaana juoksemisen hurmaa Rolle pääsi nauttimaan harjun huipulla pitkällä suoralla, jolla näki sekä eteen että taakse. Hyvin Rolf jaksoi pienillä jaloillaan tikuttaa kilometrin toisensa jälkeen. Kesäkuumalla lähdimme vasta illansuussa, silloin juomapullot molemmille mukana.
Juoksulenkeillä olin kiinnittänyt huomiota valotolppiin kiinnitettyihin pieniin sinisiin kyltteihin. Ihmettelin, mitä paikallisten yhtiöiden ja yrittäjien nimet kylteissä merkitsivät. Ahaa-elämys syntyi melko pian; tolppien sponsorithan ne siinä. Nyt kun seiskaa taivaltaa ja tuntee paikallista elämää hieman paremmin, voi bongailla outoja nimiä vuosikymmenien takaa: jo toimintansa lopettaneita, mutta hyvän valaistuksen kuntopolun käyttäjille hankkineita firmoja ja toiminimiä.
Harjun lenkin voi kävellä myös hyvin rauhallisesti. Varsinkin, kun entisten kollegoiden kanssa vietetyn perinteisen Jazzretriittiviikonlopun toisena päivänä ei rehkimiseen ole mitään syytä. Seitsemään kilometriin saa käytettyä lähes kolme tuntia hitaasti edeten ja musiikista keskustellen.
Harjuseiskana yleisesti tunnettu kierros on melko vaativa oli sitten jaloissa monot tai lenkkarit. Radalle pääsee monesta kohtaa. Vääksyn Kesästä harjun rinnettä noustuani käännyin oikealle, joka onkin talvisin oikea etenemissuunta. Mikään ei estäisi minua kääntymästä vasemmalle, mutta jokin sisäinen voima ohjaa minut aina samaan suuntaan, oli kesä tai talvi.
Talvella kiertosuunta vastapäivään on jo turvallisuussyistä välttämätön. Olen kerran kevättalvella, jäisillä laduilla, ollut törmätä pitkässä alamäessä väärään suuntaan taapertavaan turistiin. Suomea ymmärtämätön miehenroikale jäi mutkan taakse nyrkkiä heristämään, kun taiteilin ladunviertä juuri ja juuri pystyssä pysyen. Syke tapissa selvitin hurjan mäen. Pysähdyin kuuden kilometrin tolpalle jalat täristen henkeä vetämään. Vasta siinä ehdin miettimään, miten olisi käynyt, jos yli 30 kilometrin tuntivauhdilla olisimme ottaneet fyysistä kontaktia. Hankala olisi pelastushenkilöstön hakea loukkaantuneet pois metsän keskeltä…
Viikonloppuisin, kevättä enteilevän auringonpaisteen helliessä luontoa ja luonnossa kulkijoita, on harjulla ruuhkaksi asti käyttäjiä. Täälläkin on joukkoon niitä umpikuuroja nappikorvia eksynyt. Kuuloaisti ja ennakointi, varsinkin alamäkeen lähtiessä, ovat hyvät keinot välttää törmäys vaikkapa lapsiperheeseen, jonka nuorimmainen on kellahtanut ladulta eikä kiukunpuuskassaan suostu äitiään tottelemaan. Kolmas varokeino ruuhka-aikoina on muistaa se, että kyseessä ei ole vain kilpakäyttöön varattu reitti. Lukipa sen hiihtopusakan selässä mitä tahansa, on syypää se, joka päälle ajaa. Onneksi valtaosa ladulla menijöistä on nämä asiat oivaltanut.
Tuo hurja alamäki oli yksi syy, miksi siirryin pariksi vuodeksi juoksuradalle höylättyä 400 metrin Muumilatua kiertämään. Kun taas löysin itseni puoli persusta hangen sisällä, sukset sojoittaen tähtikirkkaalle taivaalle, päätös oli helppo tehdä. Toinen syy oli voiteluvaikeudet: säätilojen vaihtelu harjun ja vesistöjen maisemassa oli vilkasta. Eilisen liisteri oli pakko liuottaa pois ettei suksen pohja keräisi kymmenen sentin lumikerrosta kylmenneessä kelissä. Ilman kunnon pitoa ylämäet, joita ladulla riitti, olivat tuskaisia nousta lipsuvilla suksilla käsivarret täristen ponnistuksesta ja hiihtopusakan selkä kastuen läpimäräksi hiestä.
Muumilatua hinkatessa ei mäkiongelmia ollut, ei kumpaakaan suuntaan. Vaimoni jaksoi yhden kierroksen, sanoen ympyrä kiertämisen tylsäksi – siis yhden rundin jälkeen. Totta kai kaipasin vaihtelua, mutta liikunnan tarve vei voiton esteettisestä elämyksestä. 50 kierrosta tekee 20 kilometriä. Flow-tilassa, silmät sumeina, mieli tyhjänä tuo kaksikymppinen meni kuin tyhjää vain. Vaimoni pyöritti epäuskoisena päätään, kun näytin Polarin sykemittarin pc-sovelluksen kuvauksen hiihdostani. Sanoi vielä, että häntä alkoi huimata pelkkä katsominenkin jo 10 kierroksen kohdalla.
Kerran Lahden reissulla poikkesin taas luottokauppaani Järvisen Pyörään ja Huoltoon voiteita ostamaan. Poistuin myymälästä luistelusukset olalla ja painavat monot kassissa. Sauvatkin piti tietysti ostaa ja luistovoidetta. Ajatuksenani oli tietysti päästä helpolla voitelusta ja hylätä huonot ladut. Tuo tosiaan tapahtuikin, mutta en koskaan oppinut luisteluhiihdon tekniikkaa kunnolla. En, vaikka kerran seurasin vaivihkaa hiihdonopettajan tuntia hänen ohjatessaan – puheesta päätellen – ranskalaisparikuntaa luistelun alkeissa. Kuokkatyylillä kyllä syke nousi ja pusero kastui. Vain nautinto ja hurmio puuttuivat.
Nanopohjasuksetkin olin hankkinut erään erittäin positiivisen – ja virheellisen – lehtimainoksen innostamana. Ensimmäinen nanolenkki jäi, täysin luistamattomilla suksilla, 12 asteen pakkasessa yhteen kierrokseen. Kyllä ne nanot toimivat, tosi hyvinkin, jos latu oli vetinen. Muilla keleillä oli tyytyminen Järvisellä huollettuihin vanhoihin Fischerin pertsasuksiin.
Olin jo ikään kuin ajatuksen tasolla sanonut hyvästit seiskalle. Kiersin sitkeästi Muumilatua, kävin Vesivehmaan metsäladulla, Syrjäntauksen pelloilla ja molempien järvien jäillä. Vesivehmaalla oli pari mäkeä, mutta ne uskalsin laskea, varsinkin kun olin tampannut ensin pari jyrkintä rinnettä puoleen väliin. Vaimoni Heidi, joka oli tyytynyt vuosiksi äitivainaani pilalle naarmutettuihin, liian pitkiin ja liian jäykkiin Fischereihin, uskoi erään surkean hiihtolenkin jälkeen, että muutaman satasen sijoitus uuteen välineistöön toisi nautinnon takaisin.
Lehdissä ja ystävien Facebook-postauksissa kehuttiin kuorossa karvapohjia. Sanoin, että nuo kun hankit, niin se hiihtohurmio tulee kaupan päälle. Lumisen talven tyhjentämässä Järvisen liikkeessä myytiin vain ”ei oota”: ei ollut vaimoni kokoa monoja eikä suksia. Kolme viikkoa menisi ennen kuin uusi erä Peltosen tehtaalta saapuisi. Harmitti lähteä tyhjin käsin kotiin. Niinpä tulin kysäisseeksi, olisiko heillä sattumalta minun kokoani. Yksi pari löytyi: jäykkyys ja pituus olivat ideaalit. Kaupat syntyivät vaimoni katsellessa yrmeänä vieressä.
Harjuseiska on testiratana se paras, jos haluaa selvittää onko pito kunnossa. Ensimmäinen lenkki meni siteiden säätämisessä, toinen meni hurmiossa. Pito oli hyvä jyrkimmässäkin nousussa, ankalle ei tarvinnut ruveta. Luisto toimi ja luotto uusin suksiin oli niin kova, että huomasin viilettäväni jyrkkää mäkeä alas – toisella suksella hieman jarruttaen. Kotiin tullessani olin aivan poissa tolaltani. Suksien erinomaisuuden kuvailu sai jo kaunokirjallisia muotoja. Johon vaimoni totesi, että hyvähän se sinun on vaahdota, kun minä joudun kolme viikkoa odottamaan. Seuraavana päivänä puhelin soi. Järvisen myyjällä oli iloista kerrottavaa: yhdet kaupat olivat peruuntuneet, joten Heidin sukset olivat vaikka heti noudettavissa. Tunti myöhemmin olimme molemmat harjulla. Vaimoni kokemus oli sama kuin minun: sukset olivat erinomaiset.
Erinomainen on myös arvosana, jonka annan kenttähenkilökunnalle. Uusi järkälemäinen latukone jyrää luistelubaanan pohjat koviksi ja höylää ladut hienoon kuntoon. Valaistus saa myös vasta työpäivän jälkeen lenkille ehtivien kiitoksen: talvi-illan pimeyteen ledin loistetta piisaa. Ilmajohtojen poisto maakaapeleiden tieltä takaa häiriintymättömän etenemisen – ettei käy niin kuin minulle muutama vuosi sitten. Valot temppuilivat ikävästi talven parhaalla hiihtoviikolla. Yhden lenkin pilkkopimeässä harhailtuani aloin pitää mukana tehokasta otsalamppua. Kun valot räpsähtivät pois päältä kolmen kilometrin tolpan kohdalla huomasin vetäväni perässäni neljän hiihtäjän letkaa. Puolitoista kilometriä mentiin peräkanaa. Kun valot jälleen syttyivät paineli koko porukka ohitseni kyydistä kiittäen.
Paitsi paluun harjulle, uudet sukset saivat minut ja vaimoni myös kopaisemaan kaikki Asikkalan hiihtomaastot, joita ennätyslumisena talvena todellakin riitti joka makuun. Yhden kierroksen tein Muumiladulla. Ja siihen se jäi. Tärkeimpänä syynä oli tietenkin vaativassakin maastossa hyvin palvelevat sukset. Toinen syy oli urheilukentälle rakentuva massiivinen väistötila kesällä alkavalle Vääksyn yhteiskoulun remontille. Kolmas peruste oli oivallus, että jyrkimmän mäen voi kävellä alas. Hyvästi Muumi, terve Aurinkovuori!
Kuvat: Robert Rambergin kotiarkisto