Purkkaa ja jytää

Tervetuloa Purkkaa ja jytää -iltamiin! Tänä iltana emme kavahda hittipotentiaalia. Nimeni on Robert Ramberg ja vieressäni on viehättävä assistenttini Asikkala-Lassie.

JOHDANTO

1. RADIO/EPPU NORMAALI (1979)

Johdantona illan teemaan soitan Eppu Normaalin Radio-kappaleen, joka on julkaistu Maximum Jee Jee -albumilla vuonna 79. Siinä lauletaan, Mikko Saarelan sanoin, muun muassa näin: “Kun radion avaat, niin voit olla varma, ei siellä soi kuin Bowie ja Karma.” Ja “Liika-annos Eaglesia, ELOa ja Abbaa tälläisen raavaan miehenkin jo tappaa.” Sekä vielä, että “Tässä punk-sinkussa on sitä sanomaa, kun se edustaa toimittajan levyfirmaa omaa”. Näitä kaikkia mainittuja artisteja tulemme tänään kuulemaan, ja esitykseni lopussa myös, punkkia.

ESITTELY

60-luku oli kiistatta Beatles-yhtyeen vuosikymmen. Oli tietyllä tapaa erittäin sopivaa, ettei tuo nelikko enää ollut yhdessä uuden vuosikymmenen koittaessa.

70-luvun päälle voi liimata Dymolla tehdyn etiketin, jossa lukee Purkkaa ja jytää. Nämä ovat melko ylimalkaisia määrittelyjä, mutta rajanveto ei itse asiassa ollut kovin vaikeaa. Elton John, Sweet ja T. Rex ovat purkkaa. Deep Purple, Uriah Heep ja Led Zeppelin ovat jytää. Sitten on näitä rajatapauksia kuten Creedence Clearwater Revival, David Bowie ja Queen. Tein nuoremmalle tyttärelleni tuollaisella sekamelskalla äänitetyn C-kasetin vuosituhannen alussa. Hänen huoneensa ohi kulkiessani myhäilin tyytyväisenä tuttujen biisien soidessa yhä uudelleen ja uudelleen.

Radion kuuntelulla oli merkittävä asema uusia suosikkeja etsiessä. Tai ei niitä oikeastaan sen kummemmin etsitty, mutta kun reippaan poprallin kuuli – tai parhaassa tapauksessa sai sen kasetille vangittua – kulkusuunta kävi vääjäämättömästi kohti Tapiolan Heikintoria ja sen toisessa kerroksessa sijaitsevaa Wager-Musiikkia. Progemiehen arvolle ei purkan kuuntelu tietenkään sopinut. Piti vaivihkaa vilkuilla ympärille, ettei kukaan toinen progediggari ollut todistamassa häpeällistä ostotapahtumaa. Omassa huoneessa, kuulokkeet korvilla, sai vapaasti kuunnella mitä vain. Yllättävän hyviltä nuo 70-luvun alun glamrockbiisit kuulostivat. Oikein rupesi harmittamaan, kun niitä ei mitenkään kehdannut kavereille kehua.

2. YOU REALLY GOT ME/KINKS (1964)

You Really Got Me, heinäkuulta 64, on se Kinks-yhtyeen varhainen menestyssingle, josta tuli prototyyppi kaikelle myöhemmälle jytämusiikille: bluesrockille, powerpopille, heville, punkille ja myös nykyiselle metallimusiikille. Rankan, säröisen riffin, joka kulkee läpi laulun, soittaa kappaleen säveltäjän Ray Daviesin veli. Koska säröpedaalia ei ollut vielä saatavilla, Dave Davies viilteli partakoneen terällä vahvistimen kaiuttimen kalvon riekaleiksi. Ray Davies muistelee: ”Kun lähdimme studiosta, minusta tuntui mahtavalta… Tiesin, että se on loistava levy. Sanoin muille jätkille, etten koskaan duunaisi toista näin kovaa biisiä.” Vaikka legenda niin väittää, You Really Got Men kitarasooloa ei soita tuolloin paljon käytetty studiomuusikko ”Little” Jimmy Page.

3. (THE THEME FROM) THE MONKEES/MONKEES (1966)

Beatlesin kahdesta ensimmäisestä elokuvasta inspiraation saaneen, yhdysvaltalaisen prefab fourin, Monkeesin, ensimmäinen kuulemani kappale kappale oli TV-sarjan teemalaulu vuodelta 66. Monkees-TV-sarja oli valtavan suosittu kaikkea keinotekoista rakastavassa Pohjois-Amerikassa, ja se näkyi tuoreeltaan Suomessakin. Sarjaa katsoin innolla ja salaa diggasin yhtyeen beatlesmäistä musiikkia, vaikka “virallisesti” ei tuollaisesta synteettisestä korporaatiopopista ollut lupa pitää. Monkees laulaa ja Hollywoodin Gold Star -studion ammattilaiset, Wrecking Crew, soittaa. Single on siis laatutyötä. Bubblegum-musaa eli purukumipoppia tämä on, mutta ei tästä voi olla pitämättä.

4. BORN TO BE WILD/STEPPENWOLF (1967)​

Born to Be Wild on Steppenwolf-yhtyeen ensimmäinen singlejulkaisu vuodelta 67. Vaikka sanoituksessa ei mainita moottoripyöriä, laulua käytetään populaarikulttuurissa viittaamaan motoristien karuun ulkonäköön ja hällä-väliä -asenteeseen, varsinkin sen jälkeen, kun laulu toimi vuoden 69 Easy Rider -elokuvan tunnusmelodiana. Born to Be Wildia pidetään yleisesti alkukantaisena hevibiisinä. Sen toisen säkeistön rivi ”heavy metal thunder” (”raskas metallinen jyrinä”) lienee ensimmäinen kerta, kun heavy termiä käytetään rockmusiikissa.

5. MONY MONY/TOMMY JAMES AND THE SHONDELLS (1968)

Jos joku ei vielä tiedä, vuoden 68 suursuosikin Mony Mony -kappaleen nimi tulee Mutual Of New York -vakuutusyhtiön neonvalokyltistä. Instrumentaaliversio oli valmiina, mutta laulun säveltäjä Tommy James istui kotonaan New Yorkissa tuskailemassa sanojen kanssa ja oli jo heittämässä kynän nurkkaan, kun hän näki vakuutusyhtiön kyltin ja valaistui. Tommy James and the Shodellsin singlestä tuli garagerokin klassikko, diskojen tanssisuosikki ja maailmanlaajuinen menestyssingle. Tällainen kahden sanan toisto kappaleen nimessä tuli, varsinkin 70-luvulla, takuumerkiksi laatupurkasta: Mony Mony, Funny Funny, Sugar Sugar, Honey Honey, Yummy Yummy, Chirpy Chirpy, Money Money, Gimme Gimme, jne.

6. VENUS/SHOCKING BLUE (1969)

Venus-single julkaistiin Alankomaissa jo heinäkuussa 69. Laulua tarjottiin yhdysvaltalaiselle levytuottajalle Jerry Rossille, joka etsi eurooppalaisia hittejä Yhdysvalloissa julkaistavaksi. Hän innostui kuulemastaan ja kiinnitti Shocking Bluen levy-yhtiölleen. Venus julkaistiin Yhdysvalloissa lokakuussa 69. Siellä se nousi listaykköseksi seuraavan vuoden alussa – ensimmäisenä hollantilaisen popyhtyeen tallenteena. Venusta myytiin yli 5 miljoonaa kappaletta. Intensiivisestä laulusta vastaa Mariska Veres.

7. SUGAR, SUGAR/ARCHIES (1969)

Archies, joka seuraavaksi esittää Sugar, Sugar -biisin vuodelta 69, oli fiktiivinen Archie-sarjakuvissa esiintynyt yhtye. Don Kirchner, Monkeesin alkuperäinen tuottaja, hääri myös Archiesin taustalla. Sarjakuva ilmestyi Suomessakin 60-luvulla Justus-nimellä Apu-lehdessä ja muissakin julkaisuissa. Archies oli todellisuudessa kaksi ammattilaulajaa, Ron Dante ja Toni Wine päällekkäisäänitettyinä taustallaan joukko studiomuusikoita. Laulua tarjottiin Monkees-yhtyeelle, mutta he kieltäytyivät, vaikka yhtyeen suosio oli tuolloin jyrkässä alamäessä. Olisi kannattanut myöntyä, sillä Sugar, Sugarista tuli sitkeä ykköshitti sekä Yhdysvalloissa että Britanniassa. Sitä pidetään amerikkalaisen purkkapopin huippusaavutuksena.

8. GOOD TIMES, BAD TIMES/LED ZEPPELIN (1969)

Vuosi oli 69, kun kerran yksin kotona ollessani uskaltauduin soittamaan “Viikon levy” -palvelunumeroon, johon äitini oli minua ankarasti kieltänyt soittamasta. Olin jo lyömässä luurin alas, kun korvaani jyrähti Led Zeppelinin ensisingle Good Times, Bad Times. Riensin seuraavana päivänä ostamaan juuri ilmestyneen Led Zeppelin -LP-levyn. Omalla muovisella “matolaatikko-Philipsillä” soitettuna levy kuulosti valjulta. Ystäväni kotona, kovaa ja kunnon Hifi-laitteistolla soitettuna, kokemus oli tajuntaa laajentava. Jimmy Pagen kitarointi oli jotain aivan muuta ja koko yhtye – Robert Plant, John Paul Jones ja John “Bonzo” Bonham – jyräsi eteenpäin massiivisella voimalla. Hevi oli lopullisesti rantautunut Suomeen.

Nyt jätämme hyvästit 60-luvulle, purkan ja jytän pioneeriajoille, ja astumme uuteen aikakauteen, 70-luvulle, Creedence Clearwater Revivalin tahdittama.

9. UP AROUND THE BEND/CREEDENCE CLEARWATER REVIVAL (1970)

Kalifornialaisen Creedence Clearwater Revivalin, CCR:n ura huipentui vuosikymmenten taitteeseen. Yhtye, joka oli ollut kasassa jo vuodesta 59, puristettiin kuiviin kolmessa vuodessa. CCR hajosi – popmusiikin parhaita perinteitä nuodattaen – riitaisena. Hienojen singlejen ja upeiden – tosin hieman alimittaisten – albumien ilmestymistahti oli häkellyttävä, pelkästään vuonna 69 ilmestyi viisi singleä ja kolme LP-levyä – vaikkakin kaikki singlet, B-puolineen, laitettiin myös tuleville albumeille. CCR:n juuret olivat pohjoisamerikkalaisessa bluesissa ja varhaisessa rock’n’rollissa. Yhtyeen musiikkia on kutsuttu nimellä swamp rock (rämerokki). Mitä se sitten tarkoittaakaan, oli yhtyeen musiikki omaleimaista ja erottuvaa. Tässä esimerkkinä on vuoden 70 parhaimpiin kuuluvan albumin Cosmo’s Factoryn kakkospuolen avaava rypistys Up Around the Bend, jossa John Fogerty haikailee paluuta takaisin luontoon.

10. SPEED KING/DEEP PURPLE (1970)

Kolmen huonosti menestyneen albumin jälkeen Deep Purple päätti vaihtaa suuntaa kohti keikkojen rajumpaa hevirokkia. Yhtyeen uudet jäsenet, vokalisti Ian Gillian ja basisti Roger Glover toivat bändiin kaivattua energiaa. Tämä Deep Purplen mark 2 -kokoonpano julkaisi kesäkuussa 70 In Rock – albumin, josta tuli yhtyeen läpimurto ja Led Zeppelinin kahden ensimmäisen albumin lisäksi jytämusan peruspilari. Kannessa komeilevat bändin jäsenet (Blackmore, Gillian, Glover, Lord ja Paice), kiveen hakattuina Mount Rushmoren tapaan. LP:n avausraita kehittyi Gloverin bassoriffistä. Gillan kirjoitti siihen sanat lainaamalla lauseita Little Richardin rock ’n’ roll -klassikoista. Autohurjastelusta kertova Speed King ei suinkaan ole päätöntä musiikillista kaahaamista. Alun vibrakampirevittelyn jälkeen tulee seesteinen urkuvälike, sitten suoraviivaista rockia laululla. Sitä seuraa jatsahtava urkujen ja kitaran vuoropuhelu, joka kasvaa raivokkaan kitaroinnin jälkeen jälleen kiihkeään vokaaliosuuteen päättyen demoniseen nauruun ja kohtalokasta kolaria kuvastavaan kakofoniaan.

11. HOT LOVE/T. REX (1971)

Vuonna 67 perustettu Tyrannosaurus Rex oli aluksi Marc Bolanin johtama akustista, psykedeelista folkia soittava duo. 70-luvulle tultaessa tyyli reivattiin ajanmukaiseksi. Samalla nimi lyheni. Jo heti T. Rexin ensimmäinen single, Ride a White Swan oli lähes täysosuma. Yhtyeen toinen single, Hot Love, jatkoi eteenpäin siitä mihin melko hentoinen ensisingle jäi. Nyt mukana olivat rummut, basso ja taustakuoro sekä Tony Visconti tuottajana. Hot Love kiiruhtikin Britanniassa ykköseksi. Yhtyeen esiintymistä maaliskuussa 71 satiinivaatteissa ja kimaltelevissa meikeissä television Top of the Pops -ohjelmassa pidetään lähtölaukauksena glamrockille. Lipevä, kaupallinen soundi, niin kuin eräs aikakauden musiikkilehti tuota T. Rexin tyyliä kutsui, oli aivan uutta, ja single keräsi vielä tuolloin myös kriitikkojen kehut.

12. HIGH PRIESTESS/URIAH HEEP (1971)

Charles Dickensin David Copperfield -kirjan hahmosta nimensä ottanut Uriah Heep oli merkittävä tekijä 70-luvun alun jytärintamassa. Kuten Deep Purple, Uriah Heepkin häilyi hevin, progen ja glamrockin välimaastossa. Yhtyeen perustaja ja kitaristi, Mick Box, sanoi eräässä haastattelussa, että yhtyeen soundin salaisuus on ”viisiääninen harmonialaulu, Ken Hensleyn Hammond-urut ja wah-wah -kitara”. Kuinka paikkansa pitävä tämä väite on, sen voitte tarkistaa seuraavan laulun aikana. Kappale on Uriah Heepin kakkosälpeen Salisburyn B-puolen aloittava High Priestess. Vokalisti on operettisopraanomainen David Byron. Laulu on vuodelta 71.

13. CROCODILE ROCK/ELTON JOHN (1972)

Elton Johnin säveltämä ja Bernie Taupinin vetävästi sanoittama Crocodile Rock oli vuoden 72 jättihitti. Se oli laulu, jota ei voinut 70-luvulla paeta. Se soi lakkaamatta radiossa, kotibileissä ja diskoissa. Myös Elton John kyllästyi kappaleeseen ja lopetti Crocodile Rockin soittamisen kiertueillaan – ainakin muutamaksi vuodeksi. Sanoiltaan ja sovitukseltaan 50-luvun rock’n’roll-nostalgiaa hienosti kuvastava laulu oli erityisen suosittu Yhdysvalloissa. Säveltäjän itsensä Farfisa-uruilla soittama riffi falsettilauluosuuksineen on ehkä kaikkien aikojen korvamatojen ykkönen. Aika harvasta biisistä on tehty kaksi suomenkielistä versiota samana vuonna. Tästä on: Jussi Raittisen Tavastia Rock ja Muska Babitzinin Krokotiilirock.

14. SACRAMENTO (A WONDERFUL TOWN)/MIDDLE OF THE ROAD (1971)

Skotlantilainen yhtye Middle of the Road kaipailee sateisesta kotimaastaan Kalifornian aurinkoon laulullaan Sacramento (A Wonderful Town). Se julkaistiin singlenä aivan vuoden 71 lopulla. Yhtye sai ensimmäisen ja suurimman hittinsä Isossa-Britanniassa lastenlaulumaisella debyyttisinglellään Chirpy Chirpy Cheep Cheep. Sacramento ei menestynyt kovin kummoisesti Britanniassa. Sen sijaan muualla Euroopassa sähäkkä laulu jatkoi voittokulkuaan ja nousi listaykköseksi vuonna 72 useissa maissa. Suomessa Sacramento soi usein radiossa ja diskoissa. Minulle juuri tämä laulu on eurooppalaisen purkkapopin mestariteos.

15. STARMAN/DAVID BOWIE (1972)

Vaikka Marc Bolan ehtikin ensin, oli David Bowie glamrockin kuningas – tai kuningatar. Bowien Ziggy Stardust -hahmo oli niin androgyyni, ettei levykansia katsomalla saanut täyttä varmuutta sukupuolesta. Bowien omaperäinen sekoitus monia tyylejä ja trendejä tuotti kriitikoillekin päänvaivaa. Psykedeelinen progemies glamrockin kuteissa oli sen verran omalla kiertoradallaan, ettei ilmiöstä ehtinyt saada tolkkua, kun tyyli jo vaihtui. Vuoden 76 UKK-hallin konsertti harmitti minua pitkään. Olisin halunnut nähdä tähtimiehen mutta sainkin laihan valkean herttuan. Myöhästyin noin vuodella. Olin nenä kiinni lavassa kuten myös Marc Bolan. Seuraavaksi soi Starman.

16. BALLROOM BLITZ/SWEET (1972)

Eppu Normaalilla ja Sweetillä on eräs yhtymäkohta, jonka ilokseni huomasin lukiessani Suomalaiset sähkökitaristit -kirjaa. Nimittäin dempattu tsukka-tsukka -kitarasaundi, jonka tunnistaa helposti Eppujen alkupään tuotannossa. Kyseinen soundi syntyy, kun kitaran kielten vaimentaminen tehdään tallalta plektrakäden kämmensyrjällä. Koska Eppuja on jo soitettu, kuulemme seuraavaksi Sweetin voimapoppia, Balroom Blitzin, joka yhtyeen parhaita levytyksiä. Sweetin alkupään biisit soittivat studiomuusikot, mutta jo vuonna 72 myös instrumenttiosuudet olivat yhtyeen itsensä tekemiä. Sen olisin voinut todentaa, kun Sweet esiintyi samana vuonna Otaniemen Vesimies-diskossa. Valitettavasti limudiskoa ei tuolloin vielä tunnettu.

17. MAMA, WEER ALL CRAZEE NOW/SLADE (1972)

Sweetin hitit kirjoittivat ammattimiehet Nicky Chinn and Mike Chapman, kun taas Sladen parhaimmat kappaleet sävelsivät ja sanoittivat yhtyeen kitaristi-laulaja Noddy Holder ja basisti Jim Lea. Slade oli erittäin brittiläinen kokoonpano. Tosin alkuaikojen nahkapäinen habitus vaihtui pitkiin hiuksiin ja glamööriin hittien vyöryessä listakärkeen. Laulujen nimet noudattivat paikallisen (Wolverhampton) murteen ääntämisasua, kuten tässäkin, Sladen kolmannessa peräkkäisessä, kovaa jyräävässä listaykkösessä, Mama, Weer All Crazee Now. Tämä single julkaistiin vuonna 72. Seuraavana vuonna Slade esiintyi Suomessakin.

18. WIG-WAM-BAM/KARMA (1973)

Johdannossakin mainitusta Karmasta ei paljon tietoja löydy, jotain kuitenkin. Mielenkiintoista on se, että Karmaan kuului 50-luvun lopulla rock’n’rollia laulanut koko kansan lapsitähti Vesa Enne, Jöröjukka-rockin unohtumaton esittäjä. Mukana oli muista, hajonneista, yhtyeistä Karmaan ajautuneita erinomaisia soittajia ja laulajia, muun muassa Leif Kiviharju, Jari Metsberg ja Timo Tervo. Karman ongelma oli alusta lähtien nojautuminen käännösmateriaaliin, kuten tämä vuoden 73 Wig-wam-bam, jonka Sweet oli julkaissut vuotta aiemmin. Kuulin Valittujen Palojen, Suositut suomalaiset -boksin, Nuorten tanssihetki -levyn, viimeisen esityksen ystäväni Cassun uusista stereoista niin kovaa, että pitkä lettini hulmusi.

20. MA-MA-MA BELLE/ELO (1974)

Tässä vuoden 74 biisissä, Ma-Ma-Ma Belle, Electric Light Orchestra, ELO, kuulostaa aivan sen esiasteelta the Move-yhtyeeltä. Se ei ole mikään ihme, sillä kitaristi-laulaja Jeff Lynne ja rumpali Bev “Basher” Bevan tulivat molemmat the Movesta – ja Birminghamista. Raidalla on mukana myös Marc Bolan, joka runttaa menemään toista soolokitaraa. ELO ei koskaan Suomeen eksynyt. Ruotsissa yhtye konsertoi moneen kertaan. Assistenttini näki ELO:n Wembleyllä kesällä 76 Face the Music -kiertueella. Kun olen tentannut hänen vaikutelmiaan ja tunnelmiaan, ei hän muista tapahtuneesta juuri mitään.

21. SUGAR BABY LOVE/RUBETTES (1974)

Laulun säveltäjä Wayne Bickerton muistelee: “Laulaja Paul DaVinci kiekui liidiä sillä uskomattoman korkealla falsettiäänellään, ja taustalaulajat jauhoivat ’Bop-shu-waddy’ uudelleen ja uudelleen noin kolmen minuutin ajan. Gerry Shury, joka teki jousisovitukset, sanoi: ‘Tämä ei tule toimimaan: lauluryhmä ei voi laulaa ’Bop-shu-waddia’ taukoamatta.’ Monet muutkin sanoivat minulle saman; levy on floppi. Single olikin uinunut seitsemisen viikkoa, kun pääsimme esiintymään Top of the Pops -ohjelmaan. Silloin studiomuusikoista kootun Rubettes-yhtyeen esittämä Sugar Baby Love lähti lentoon kuin raketti ja myi vuonna 74 kuusi miljoonaa kappaletta.”

22. TALLAHASSEE LASSIE/HURRIGANES (1974)

Vuoden 74 jytisevä kotimainen on, alunperin Roadrunner-albumilla julkaistu, Tallahassee Lassie. Freddy Cannonin alkuperäinen levytys vuodelta 59 tuotti kymmeniä versioita ennen kuin Hurriganes otti sen kovaan käsittelyynsä. Tukholmalaisella Marcus Music -studiolla tehdyt nauhoitukset takasivat tuplattuine rumpuineen superraskaan grooven, jolle Albert Järvinen rakensi briljantit kitaraosuudet. Vein oman levyni tutulle DJ:lle Otaniemen Vesimies-diskoon. Siellä jatkuvasti soinut Roadrunner meni niin huonoon kuntoon, että hän osti minulle uuden levyn. Tässä biisissä voin haistaa Otaniemen diskojen savukkeiden käryn ja maistaa lämmenneen oluen.

23. KILLER QUEEN/QUEEN (1974)

Killer Queen on brittiläisen rockyhtye Queenin single. Se on yhtyeen karismaattisen laulajan Freddie Mercuryn sävellys ja sanoitus. Killer Queenilla yhtye löysi viimein oman äänensä: kerrokselliset lauluharmoniat, Brian Mayn korkeaprofiiliset kitarasoundit, herkulliset dynaamiset yksityiskohdat. Killer Queenista tuli Queenin maailmanlaajuinen kaupallinen läpimurto. Laulu kertoo yläluokkaisesta seuralaisnaisesta, ja sitä on luonnehdittu Mercuryn pianovetoiseksi ylistyslauluksi tälle kallista ranskalaista shampanjaa kittaavalle kurtisaanille.

24. TEENAGE NERVOUS BREAKDOWN/ALBERT JÄRVINEN (1974)

Pekka “Albert” Järvinen oli valmis hyppäämään pois Henry “Remu” Aaltosen diktaattorin elkein johtamasta Hurriganesista juuri, kun yhtye oli suosionsa huipulla. Järvinen suostui kuitenkin hoitamaan rahakkaat keikat pois alta juhannukseen 75 asti. Syitä Alpun lähtöön oli monta, erityisesti häntä risoi simppelin härmärokin jyystäminen illasta toiseen. Jo keväällä 74 Järvinen julkaisi ensimmäisen soololevynsä Ride On -albumin. Sillä vierailivat Suomen parhaat rockmuusikot muun muassa Pave Maijanen, joka laulaa tämän Little Feat -yhtyeen jytäkuosiin puetun klassikon, Teenage Nervous Breakdownin. Järvisen slidesoitto on upeaa kuultavaa. Levyn takakannessa sanotaan terveiset Remulle ja Cisselle.

25. I’M GONNA ROLL/ROCK’N’ROLL BAND (1975)

Dave “Liian nopee” Lindholm on tähän päivään mennessä julkaissut noin 90 albumia. Se lienee Suomen ennätys. Hän on sekä perustanut että hajoittanut kymmeniä kokoonpanoja. Eräs lyhytaikainen, mutta merkittävä, yhtye oli Rock’n’roll Band, jossa Daven lisäksi soittivat basisti Pave Maijanen ja rumpali Affe Forsman. Albumi Everybody Needs Dancemusic Sometimes julkaistiin yhtyeen jo hajottua. Singlenä julkaistun railakkaasti rullaavan menopalan I’m Gonna Roll -kappaleen laulaa poikkeuksellisesti Pave Maijanen. Biisi valittiin Soundi-lehdessä vuoden singleksi joulukuussa 75.

26. HOTEL CALIFORNIA/EAGLES (1976)

Myllynkivi yhtyeen kaulassa, vuoden 76 Hotel California oli eräänlainen Eaglesin joutsenlaulu ja todellinen jättihitti Yhdysvalloissa. Se että laulu soi täälläkin radiossa, diskoissa ja ystävien kotona kyllästymiseen asti, lienee vain merkki onnistuneesta ja toimivasta kokonaisuudesta. Yhtyeen rumpalin ja kappaleen säveltäjän Don Henleyn mukaan Hotel California on metafora myyttisestä Etelä-Kaliforniasta. Laulu kertoo amerikkalaisesta unelmasta, jonka erottaa amerikkalaisesta painajaisesta vain hiuksenhieno raja. Kappaleen loppuosan hieno kitaroiden kaksintaistelu kuulostaa improvisoidulta, mutta se oli tarkkaan etukäteen pala palata koottu kokonaisuus; ehkä juuri siksi niin viehkeä.

25. DANCING QUEEN/ABBA (1976)

Abballa oli kyky ja halu tehdä moniulotteista poppia. Suomestakin lähdettiin maailmaa valloittamaan. Lähimmäksi pääsi Wigwam popahtavalla progellaan, mutta sen nousukiito katkesi punkin tuloon. Abbaa ei punk heilutellut. Tässä on lainaus kohta soivan laulun analyysistä: “Kappale vuorottelee viettelevien säkeistöjen ja dramaattisen, korkeisiin nuotteihin nousevan kertosäkeen välillä. Kosketinsoitinlinjat korostavat melodian hienostuneisuutta ja klassista monimutkaisuutta, samalla kun Ulvaeus ja Andersson punovat lukuisia instrumentaalikoukkuja miksaukseen. Fältskogin ja Lyngstadin kerroksittaiset lauluosuudet ovat dynaamisia ja he selviytyvät melodian monista käänteistä virheettömästi.” Tässä siis vuoden 76 Dancing Queen, Abban ainoa ykköshitti Yhdysvalloissa. Siitä muodostui tunnuslaulu myös gay-diskoille.

27. GOD SAVE THE QUEEN/SEX PISTOLS (1977)

70-luvulla BBC:n radiolähetys päättyi säännönmukaisesti Ison-Britannian God Save the Queen -kansallishymniin. Ja niin kuin Eppu Normaali tuossa johdannossa lauloi, tässä punk-sinkussa on sitä sanomaa. Sanoma ei lainkaan viehättynyt BBC:n johtoa eikä Britannian valtaapitäviä. Kun God Save the Queen -kappale julkaistiin kuningatar Elizabethin kruunajaisten 25-vuotisjuhlan päivänä, single laitettiin välittömästi boikottiin ja soittokieltoon. Nämä toimenpiteet eivät kuitenkaan estäneet levyn nousemista myyntilistan kärkeen. Onko laulu monarkian vastainen, se riippuu kuulijasta ja hänen tulkinnastaan? Sex Pistolsin vokalistin Johnny Rottenin mielestä se ei ollut.

Ennen kuin päätämme tämän lähetyksen tältä illalta, ja kiitämme teitä, hyvä yleisö, kysyn, haluatteko saada sen luvatun liika-annoksen Abbaa?

28. WATERLOO/ABBA (1974)

Abban synti oli voittaa Euroviisut vuonna 74 ylivoimaisella pistemäärällä (24). Suomea edustanut jazzlaulaja-muusikko Carita Holmström sai hienolla, herkällä balladillaan Älä mene pois neljä pistettä. Abbaa ei voinut välttää 70-luvulla, enkä sitä edes kovasti yrittänyt. Tapiolan Keskustornin ylimmäisen kerroksen Kultakukko-ravintolassa istuimme kaveriporukalla usein perjantai-iltapäiviä tuopin ääressä. Minulla oli vessassa käydessäni tapana laittaa jukeboksista soimaan Waterloon ruotsinkielinen versio. Kun istahdin paikalleni ihmettelin ääneen, että kuka dorka taas laittoi tuon hirvityksen pyörimään. Abba oli hyvää poppia: kamalasti kadehdittua ruotsalaista laatupurkkaa, johon Suomessa ei koskaan ylletty.

SPOTIFY: PURKKAA JA JYTÄÄ -SOITTOLISTA

https://open.spotify.com/playlist/3uENm2mwkqbNbhBkmGA3Mo?si=e_KB7eZeQ3SuiQ8aOEffqQ&pt=91ea68e7822c28332d03ee9ab968f29e&pi=n9ohWTADQzeGt