Vallarit

Joku tarttuu käteeni. Kahdeksanvuotias poikani on näköjään myös saanut tarpeekseen hälisevistä piirretyistä. Nostan hänet ikkunan edessä olevalle pöydälle.

– ”Iskä, mitä noi on?” Kysyy hän.
– ”Ai missä?” Havahdun katsomaan.
– ”Tuolla puiden takana.” Sanoo Tari ja viittoilee takapihan metsikköön – tai oikeestaan sen taakse.
– ”Siel on vallihaudat, Vallarit. Halutsä lähtee katsomaan? Se on aika pelottava paikka.” Innostun itsekin.
– ”Joo! Mennään!” Hihkuu poikani.

Olemme keväisenä sunnuntai-iltapäivänä autoilleet äitini luokse Menninkäisentielle. Äitienpäivän lounas on juuri nautittu. Äitini huseeraa kahvinkeittimen ja piirakan kanssa keittiössä jutellen vaimoni ja tyttäriemme kanssa. Poikani makoilee olohuoneen lattialla katsomassa halpispiirrettyjä televisiosta. Olen vaivihkaa hiipinyt pois keittiön kuumuudesta. Kuinka monta kertaa olenkaan huomauttanut lattialämmityksen säädöstä – turhaan. Otin sukatkin pois. Sekään ei auttanut. Haluan kokea oman kulmahuoneeni viileän lattian ja menneiden vuosien tunnelman.

Sänkyni oli heti ovensuusta vasemmalle, sen vieressä oli kirjahyllyni. Tässä ikkunan edessä oli kirjoituspöytäni, isot kaiutinkaapit sijoitettuna molemmin puolin. Tuolla nurkassa oli Dualin levysoitin ja Tandbergin vahvistin pienen, LP-levyjä täynnä olevan, punaisen tason päällä. Sänky ja pöytä ovat edelleen olemassa. Katselen ulos vanhan pikkuhuoneeni ikkunasta. Koivuissa ovat lehdessä ja valkovuokot kukkivat.

Nostan poikani saman tien lattialle. Tällaista tilaisuutta ei voi jättää käyttämättä.

– ”Hei. Me lähdetään Tarin kanssa Vallareille. Siis tonne vallihaudoille. Mä haluan näyttää pojalle noita mun lapsuuden mestoja. Mä en voi kahvia muutenkaan juoda iltapäivällä.” Ilmoitan keittiössä istuville, kun laitamme kenkiä jalkaan eteisessä.
– ”Menkää vaan. Olkaa varovaisia. Se on vaarallinen paikka.” Varoittaa vaimoni.
– ”Joo, ollaan!” Vastaan, ja kuiskaan pojalleni:” Mitäs mä sanoi. Vaarallinen ja pelottava…”

Käpälämäen vallihaudat, jotka jokainen tapiolalainen tuntee nimellä Vallarit, olivat käytännössä meidän taloyhtiömme, Kolmirinteen, takapihaa. Linnoitteet sijaitsevat Itäisen Asumalähiön keskellä; pääosin Menninkäisentien, Mäntyviidan, Kimmeltien ja Poutapolun muodostaman vinokulmion sisällä. Pääkaupunkiseudun vallitusten suurin yhtenäinen kokonaisuus on juuri siellä, minne olimme katselleet vanhan huoneeni ikkunasta. Vallihaudat rakennettiin ensimmäinen maailmansodan aattona.

– ”Tällaisia kaivantoja nää on.” Sanon, kun seisomme ensimmäisen, parimetriä leveän juoksuhaudan edessä. ”Me hypittiin sun ikäisenä näiden ylitse.”
– ”Ai tonko?” Epäilee poikani.
– ”No, vähän isompina joo. Noi kapeat on vain metrin.” Sanon, ja hyppään kaivannon ylitse. ”Tuu vaan! Säkin pystyt hyppää ylitse tosta. Noin! Hyvä! Nyt sä oot Vallareiden kingi.”

Oikeaa sotaa eivät vallihaudat koskaan nähneet. Leikkisotaa eri vuosikerrat tapiolalaisia kävivät siellä monta vuosikymmentä. Pahimmat vaaranpaikat, ammusvarastojen, tykkipatterien ja muiden katettujen osien betoniset katot, oli räjäytetty taivaan tuuliin jo 1918. Rakenteita tukeneet teräspalkit tarvittiin muihin rakennustöihin Suomen itsenäisyyden alkuvuosina.

Vanhemmat varoittivat Vallareista. Eikä tietenkään turhaan. Kenenkään en tiedä pikkupoikana tai -tyttönä niillä leikkiessään itsensä pahasti loukanneen. Peko mursi kyllä kätensä vallituksen rinteellä – ei siis teknisesti Vallareilla. Siinä rinteessä kasvoi iso pihlaja, jossa tietenkin kiipeilimme. Joku oli keksinyt kiinnittää siihen flengausköyden.

Flengaaminen eli heittäminen liaanilla itsensä ilmaan – ja yritys tulla jaloilleen alas maahan – oli olennainen osa tartsan-leikkejä. Tartsan-huudon kiljumista jäljittelimme kuka mitenkin. Peko, jolla oli taipumusta tehdä kaikki hieman rajummin kuin muut, otti hirmu kovat vauhdit karjuen asiaankuuluvaa Tantor-elefantin kutsuhuutoa. Huuto jatkui maassa muuttuen tuskaiseksi ulinaksi. Hän oli pudonnut kätensä päälle. Kipsiä ihailimme monta viikkoa.

Myöhemmin kuulimme huhuja muistakin tapaturmista. Sattui niitä lähipiirissäkin. Vallarit olivat Menninkäisentien poikajoukon vakiopaikka kaikenlaiselle duunaamiselle. Sotaleikit – sekä modernit että inkkarisodat – käytiin aluksi pihalla ja rakennusten kellareissa ja muissa kielletyissä tiloissa. Aikuiset kyllästyivät nopeasti jatkuvaan porttikongeissa ravaamiseen ja pihapiirin nallipyssyjen paukkeeseen. Lupa bräidätä Vallareilla heltisi jopa kansakoulun alaluokkia käyville naskaleille.

Kaikki tiet veivät Aarnivalkean kansakouluun, joka oli näköetäisyydellä Menninkäisentien kerrostaloista ja rivitaloista, kanakopeista. Kuri koulussa oli militäärisen kova ja pihaleikkejäkin valvottiin tarkkaan. Eihän sodan päättymisestä ollut edes kahtakymmentä vuotta. Vallareilla me kävimme omaa sotaamme ilman valvontaa ja leikimme loputtomia majaleikkejä juoksuhaudoissa keväisin ja talvisin. Kesällä niihin ei voinut astua. Parimetriset nokkoset valtasivat vähällä käytöllä olevat kaivannot.

Intiaanisodassa kaikki halusivat olla mohikaaneja. Inkkareilla oli ilmavat sulkapäähineet, sotamaalaukset ja oikeat nuolipyssyt, joko Mäntyviidan Villa-Kerä -lelukaupasta ostetut tai katajasta veistetyt kaaripyssyt nuolineen. Skoobareilla oli nallipyssyt ja hiostavat huopahatut. TV-sarjoissa cowboyt aina voittivat lopulta. Näissä Vallareiden leikkisodissa saattoi käydä kummin päin tahansa. Yleensä lopputulos oli ratkaisematon, kun osa heimosta huudettiin syömään. Nallipyssyt paukkuivat ja nuolet suhahtelivat. Linnakkeeseen hyökkäävien inkkareiden sotahuuto oli karmeaa kuultavaa.

Niin oli myös minun tuskanhuutoni. Olin joutunut leikin aloittavassa entten-tentten -jaossa skoobariksi. Nuolet olivat oikeita: suurin osa imukuppipäisiä. Joillakin kavereilla oli puukolla teroitettuja tai jopa metallikärkisiä. Tuollainen viimeksi mainittu singahti korkealta auringosta suoraan silmiini. Se osui onneksi hieman ohi oikean silmän. Nenäni viereen tuli syvä reikä.

Olin täysin varma, että sokeudun. Verta tuli runsaasti ja taksilla lähdettiin lääkäriin Helsinkiin. Paluumatkalla oksensin Volgan takapenkille – syynä oli joko puudutusaine tai pettymys etten saanutkaan silmälappua. Tuplahintainen kyyti ärsytti äitiäni, mutta syyllistä ei tietenkään lähdetty jahtaamaan. Vahinko mikä vahinko. Komea side oli naamallani monta päivää. Arpi valitettavasti hävisi ennen kuin pääsin oppikouluun.

Vallareiden kupeessa, aivan Poutapolun kerrostalojen lähellä oli monta vuotta pienoisgolfkenttä, tai niin kuin silloin sanottiin, minigolffi. Ratoja oli toistakymmentä. Kierroksen hinta oli halpa, mutta silti kaikenlaisia kikkoja funtsittiin ilmaisen pelikierroksen saamiseksi. Kenttä ympäröivä aita oli matala. Sen yli loikki helposti. Jos pelaajia oli paljon, ei ollut konsti eikä mikään, että yhden kaverin mailalla ja palolla pystyi isompikin jengi puttaamaan. Paperille laitettiin vain yhden pelaajan tulos. Muut pelitilanteet yritettiin pitää muistissa. Riitojahan tuosta syntyi.

Innostuin minigolffista niin paljon, etten malttanut lähteä pois vaikka vatsaa väänsi. Ristin jalkani ja yritin pidätellä. Äkkiä oli tosi kyseessä. Työnsin mailan ja tulospaperin Hekalle. Syöksyin portista ulos. Ehdin kävelytielle, kun polvihousujeni lahkeesta putosi jotain hiekalle. Loput tein kotivessassa…

Talvella vallihaudoille tehtiin latuja hiihtokilpailuja varten ja ennen kaikkea bygattiin hyppyrimäkiä, hyndia. Luonnonmäkiä riitti loivasta lähes pystysuoraan. Kymmenvuotiaan tasapaino on hyvä eikä pahalta näyttävä kaatuminen aiheuttanut muuta kuin lumien pudisteluja vaatteista. Huppu oli hyvä tarkkaan tyhjentää. Seuraavalla hypyllä sieltä pöllähti muuten lumet silmille kriittisessä ponnistusvaiheessa. Mäkiennätykset rikkoutuivat tiuhaan. Lopulta neljä ja puoli metriä jäi loivaan rinteeseen kasatun pikkumäen parhaaksi. Pekon hurjuuteen ei kukaan uskaltanut vastata. Lumi esti luiden katkeamisen tällä kertaa.

Mäntyviidan loppupäässä – heti Elannon siirtomaatavarakaupan jälkeen – kerrostalon autotallissa majaili Tapiolan Yleishuolto. Siellä sekä myytiin talviurheiluvälineitä että korjailtiin rikkoutuneita kamppeita ja paikkailtiin katkenneita suksia tiheään. Uusia ei ollut varaa hankkia kuin enintään yhdet kaudessa – eikä niinkään usein.

Todellisuudessa ne yleensä vaihtoivat omistajaa alenevassa sisarussarjassa. Isonveljen sukset, jos ne olivat ihmeellisesti ehjänä säilyneet, siirtyivät pikkusiskolle, oli tämä oikeanmittainen tai ei. Katkenneista Järvisistä otettiin rotanloukut talteen: niissähän oli säätövaraa erikokoisille monoille. Rikkoutuneet sommat kunnostettiin. Bambusauvat olivat hieman hankalampi korjauskohde. Onneksi ne eivät olleet kovin kalliita. Tavara kiersi ja sitä korjattiin.

Parina talvena Kunnallistekninen Huolto, tuttavallisemmin Kunteki, jäädytti pulkkamäen Kimmeltien puoleiselle jyrkälle rinteelle. Tämä oli poikkeuksellista, koska yleensä rata jäädytettiin uuden Lämpövoimalan tontin mäkeen. Vallareiden mäen vieressä oli valtava, kattonsa puoli vuosisataa aikaisemmin menettänyt entinen ammusvarasto. Sen kautta mäen harjalle pääsi helpoiten kiipeämään. Vauhdit olivat hurjat jyrkällä rinteellä. Kunteki oli järkevästi jättänyt mutkan tekemättä. Suoraa jäämäkeä liukui miltei Kimmeltielle saakka. Tai olisi liukunut, jos tietä reunustava metsikkö ei olisi pulkan vauhtia sopivasti stopannut. Sattui se puuhunkin törmääminen.

Murrosikä jäi taakse ja uudet kiinnostuksen kohteet löytyivät muualta. Musiikki, kirjat ja tytöt. Juuri tuossa järjestyksessä… Vallarit eivät suinkaan unohtuneet. Salatupakointiin ne olivat mitä parhaimmat paikat. Niille johti monta reittiä. Ei tarvinnut hiippailla oman kodin ikkunoiden alta varmana siitä, että joku kyylätäti kuitenkin näki ja raportoi. Hämärässä tai pilkkopimeässä oli täystakuu siitä, ettei kukaan vanhempi vaivautunut tapaturman uhalla hyppelemään yli juoksuhautojen. Kino Tapiolassa ahmitun popkornin ja länkkärin jälkeen tie vei vallihautojen kautta joko kotiin, majalle tai Poutapolun kerhotilaan, Klitsuun. Röökit kärysivät ja keskustelu lainehti kiihkeänä Clintin ylivoimaisuuden syistä. Yksi lunki mies kukisti aina koko joukon inhoja, juopottelevia sänkinaamoja. On se kova häiskä…

Ensimmäiset kännit otettiin Vallareilla – totta kai. Ennen täysi-ikäisyyttä juomat piti saada jonkun kaverin isoveljen avulla tai Heikintorin Alkon nurkilla hakumiestä kyttäämällä. Edellinen oli parempi ratkaisu. Satunnainen hakumies, yleensä laitapuolen kulkija, saattoi livahtaa myymälän toisesta ovesta ulos ja tehdä oharit. Ja vaikka molemmilla ovilla oli varmistus, sai olla todella kovaluonteinen 15-vuotias, joka uskalsi isolta ja aggressiiviselta tenuäijältä ruveta rahoja takaisin penäämään.

Kesällä auringon lämmittämällä vehreällä rinteellä olut- ja viinipullot kiersivät ja radio soi. Joskus otin Phillipsin paristoilla pyörivän matkalevysoittimen ja nipun singlejä messiin. Singlet vain tahtoivat naarmuuntua oudosti illan eri vaiheissa. Jatkopaikkoja harvemmin oli kenelläkään tiedossa, joten rieha yleensä loppui auringon laskiessa. Ne harvat kerrat, kun jonkun kaverin tai edes tutun koti oli tyhjä vanhemmista, oli meno rajua.

Sääliksi kävi tuota onnetonta, joka oli ilmoittanut mahdollisuudesta tulla meille jatkoille. Ei sieltä mitään varastettu. Jääkaappi ja viinakaappi – aika harvalla sellainen onneksi oli – tyhjeni ja paikat sotkettiin. Ei niinkään tahallaan. Laseja kaatui pöytäliinalle, täysi tuhkakuppi kiepsahti lattialle ja joku lukkiutui vessaan oksentamaan tuntikausiksi. Usein kaveriporukka auttoi siivoamisessa seuraavana päivänä. Olin muutaman kerran siivouspartiossa mukana. Vessan siivous oli todella huonoa arpaonnea.

Vappu Vallareilla. Tuo sanayhdistelmä tuottaa monelle entiselle tapiolalaiselle tukun muistoja; niitä ajan kultaamia hyviä ja sitten niitä alitajuntaan oikein kirjattuja huonoja. Molempia ehti hankkia niinä 70-luvun vuosina, jolloin monta sataa Tapiolan nuorta kokoontui vallihaudoille vappua juhlistamaan. Miten perinne oli syntynyt, on ainakin minulla hämärän peitossa. Epäilen 60-luvun loppua, jolloin ”nuoriso” käsitteenä syntyi, 50-luvun tiukka kaksinaismoraali murtui ja keskiolut vapautui. Mitään kutsuja ei lähetetty. Tai oikeastaan eräänlainen avoin kutsu oli kaikkien tiedossa.

Vallareilla oli varmasti porukkaa, vaikka vappuna olisi satanut lunta. Joskus satoikin. Oli myös kauniita, lähes kesäisiä aattoja. Koivuissa oli lehti ja peipot lauloivat. Aattona lössiä kerääntyi jo alkuiltapäivästä alueen keskiosaan, jonne ei ollut näköyhteyttä mistään lähitalojen ikkunoista. Eihän siellä oikein mitään tehty. Hengailtiin ja dokattiin. Juteltiin ja röökattiin. Sekoiltiin ja puklattiin. Samuttiin ja jelpittiin sammuneita. Joskus kävi poliisi paikalla, samoin ambulanssi. Länsiväylä-lehdessä kovaäänisestä juhlinnasta uutisoitiin ja sen yleisönosastossa sitä paheksuttiin. Tyypillistä nuorten vappujuhlimista toisin sanoen.

Istumme ystäväni pikkuhuoneessa huhtikuun lopulla 1972. Veli-Matti laittaa levyn soimaan. Rory Gallagher on meidän uusi idolimme. Keväällä ilmestyneen albumin nimi on ”Deuce” ja sen viimeinen raita on se, mitä aina odotamme: ”Crest of a Wave”, aallonharjalla… Täysin sopivaa on, että kyseessä on myös fysikaalinen ilmiö, jonka Veli-Matin fyysikkoisä oli meille kerran selvittänyt. Gallagher on irlantilainen kitaravirtuoosi, joka soittaa farkuissa ja ruudullisessa flanellipaidassa ilman mitään ylimääräisiä show-elkeitä. Olemme yhtä mieltä siitä, että Rory on ajanut ohi Hendrix-vainaan. Varsinkin Roryn slidesoitto nostaa niskavillat pystyyn.

– ”Mites slaidi? Ootsä treenannut tuota? Nythän sulla on samanlainen skitta kuin Rorylla.” Sanon ja ihailen ystäväni taidokasta soittoa.

– ”Työn alla. Tiedäthän sä tän Finlandia-talo -vitsin?” Naurahtaa Vela ja vääntää vahvistimen volyymin alas.

– ”Miten? Sehän on vasta avattu? Vai onks tää joku flöitti… ” Ihmettelen.

– ”No joo, vanha jutska, mutt uusi kuosi. Kaks turistia kysyy poliisilta Kauppatorilla, että miten pääsee Finlandia-taloon. Poliisi vastaa: ’Harjoittelemalla, vain harjoittelemalla.'” Sanoo Veli-Matti, yrittäen pitää naamansa peruslukemilla.

– ”Jäbä, hei. Toi on hyvä! Ja pitää paikkansa.” Nauramme molemmat vanhalle soittajavitsille.

– ”Toi tekniikka, millä Rory soittaa on hankala. Putki nimettömässä ja avoin viritys. Vielä jazzista lainattua fraseerausta. Vapun jälkeen lupaan soittaa ainakin osan tuosta. Ilman laulua, kiitos.” Sanoo Veli-Matti ja heiluttelee lasiputkea sormessaan.

– ”Mä soittelenkin vaan rautalankaa, Saloran putkiradiolla. Siinäkään ei tartte laulaa.” Keksin vastata.

Molempia naurattaa ääneen. Olemme hyviä ystäviä, vaikka soittopolkumme ovat haarautuneet aivan eri suuntiin. Kun vappu tulee puheeksi, mietimme mitä juotavaa Vallareille pitäisi varata. Veli-Matin isoveli on pitkin hampain lupautunut toimittamaan tilauksen. Alkon lakon kun oli määrä loppua juuri ennen vapunaattoa. Päädymme magnum-kokoiseen Elysée-kuohuviiniin. Siis iso pullo kuohujuomaa per mies. Kuulostaa hyvältä ja riittävältä. Toivottavasti vapun sää on lämmin tai ainakin sateeton.

Vapusta tulee lämmin ja sateeton. Mutta Veli-Matti ei ole sitä juhlimassa. Hän on jäänyt pyöräillessään koulumatkalla  kuorma-auton alle. Tuo vappu 1972 ei unohdu. Siitä minulla on kristallinkirkkaat mielikuvat. Yksi pullo ei löydä tilaajaansa. Vappuaattona Veli-Matti makaa koomassa sairaalassa. Koulumatkan onnettomuus on ollut vakava. Hän ei koskaan tule tajuihinsa.

Istun Juhan kotona pallotuolissa, kuohuviinilasi kädessä, katson ulos kauniiseen aaton säähän. Näen ihmisten kulkevan kohti Vallareiden keskustaa ja itken. Cassu kääntää pallotuolia. Katson ylöspäin. Hänelläkin valuvat kyyneleet pitkin poskia.

– ”Kai me kuitenkin lähetään tonne? Paskat fiilikset joka jätkällä. Täällä tulee vaan koko ajan kelattuu sitä…” Cassu puolittain kysyy. Minä nyökkään vaisusti. Otamme puolittain juodut ”Iloseet” mukaan ja liitymme kevättä juhlivaan tuttuun joukkoon.

18 vuotta oli ratkaiseva rajapyykki. Silloin pääsi sisätiloihin siististi bilettämään. Aatto saattoi kuitenkin sattua jollekin alkuviikon päivälle, jolloin Otaniemessä ei ollut mikään paikka auki. Tuossa tilanteessa oli mahdollista löytää itsensä Vallareilta satapäiseen nuorisojoukkoon sulautuneena. Ja todennäköisesti neljä viisi tuntia myöhemmin omasta sängystä kuulokkeet korvilla Beatlesiä tai Bowieta luukuttamassa. Kunnes nukahtaa laskuhumalan väsyttämänä.

Viimeinen Vallari-vappuni  osuu vuoteen 1976. Istun nurkkahuoneessai lukemassa yliopiston pääsykokeisiin. Ilma on pitkästä aikaa keväinen ja lämmin. Näen huoneeni ikkunasta, kuin filmissä, kuinka ensin pari kolme ihmistä, sitten suuria hilpeitä ryhmiä, muovikassit käsissään, vaeltaa pihamme poikki kohti vapunaaton eldoradoa.

Laitan David Bowien uuden ”Station to Station” -levyn soimaan. Taukoa täytyy pitää välillä. J. C. Revillin maailmanhistorian kuivakka asiallisuus turruttaa pään. Silmät liikkuvat riveillä, mutta mitään ei tartu muistiin. Turhaa ajankulua. Avausraidan, ”Station to Station” -kappaleen sanat saavat minut liikkeelle, vaikka olen vannonut itselleni pysyväni lukulamppuni valokeilassa. Kuuntelen yli kymmenminuuttisen kappaleen loppuun. Otan viilentyneen valkoviinipullon jääkaapista ja heitän takin niskaani.

”It’s too late to be late again,
It’s too late to be hateful.”