MINUN PUHEENI
Koska tällaisissa tilaisuuksissa on tavanomaista pitää jonkinlainen puhe, se tulee nyt. Aluksi esitän arvoituksen: mikä on se, joka keväällä kävelee kahdella jalalla, kesän alussa kolmella, kesän lopulla neljällä ja syksyllä kahdella? Vastauksen voitte jokainen miettiä hiljaa mielessänne.
Jouluna hehkutin supervuotta: Tara-koiramme täyttää vuoden, Tosca-tyttäreni täysiä vuosia kolmenkymmen väärällä puolen, minä 70 ja tyttärentyttäreni Onerva ja Vieno 10. Tuossa järjestyksessä. Superia vuodesta tosiaan tuli, superraskas peruutusten vuosi. Ensin peruutin kollegojen kanssa aina syyskesällä vietetyn Jazzretriitin, sitten Avoimet Ovet, pian syksyn teatterireissut, Beatles-kokoontumisen Tapiolassa. Kaikki peruuntui. Viime vuoden puolella olin vielä suunnittelemassa isoja, koko yön bileitä vuokratiloineen, runsaine tarjoiluineen ja jopa bändeineen. Keväällä konsepti oli hieman kutistunut, ja kesän lopulla olin vakaasti sitä mieltä, ettei minkäänlaisia juhlia pidetä, ei edes lähisukua kutsuta. Ei pidetä mitään.
Kolme vuotta epämääräiset selkäkivut olivat vaivanneet minua ja olin niihin hakenut hoitoa sekä lääkitystä. Viime kesäkuussa sateiden lisäksi pahenevat ristiselän kivut saavuttivat kulminaatiopisteensä. Heinäkuun alussa sain sellaisen kipukohtauksen, että pystyin vain pitämään kaksin käsin ovenkarmista ja ulisemaan. Ramppasin, tai oikeammin raahauduin, lääkärille ja fysioterapiaan. Kova säryt kuljettivat sähköiskumaisia kipuaaltoja pitkin oikeaa jalkaa. Tuomio oli iskias eli välilevytyrä. Onneksi vain se. Kolmannella visiitillä lääkäri sanoi hilpeästi, että “Heippa hei! Katellaan kolmen kuukauden päästä”.
Olin masentunut enkä saanut kovilta kivulta nukuttua. Muistin kollegani vastaavan tilanteen. Hänellä meni vuosikymmen ennen kuin kivut hellittivät. Ehkä muistin väärin… Kolmiolääkkeitä piti ottaa kolmesti päivässä kourallinen eikä sekään auttanut. Särki ja kyrsi. Suppaus jäi. Pyörälenkeistä saatoin vain unelmoida. Kitaraa en voinut soittaa. Kävely oli hankalaa. Istuminen mahdotonta. Maatakaan ei pitänyt. Minua ei huvittanut oikein mikään.
Onneksi seuranani kotona ja vähitellen pitenevillä kävelylenkeillä oli pieni valkea Tara-koira, jolle saatoin puhua sekavia. Kirjoja tuli luettua läjäpäin. Piruuttani luin kirjoja ruotsiksi, koska minua selän lisäksi harmitti hukkaan heitetty toisen kotimaisen kielitaito. Vähitellen ruotsintaitoni parani ja kivutkin hellittivät. Onneksi Heidi ei ollut peruuttanut Olkkarin varausta vaan jaksoi uskoa toipumiseen. Täällä sitä nyt ollaan.
50-vuotisjuhlat pidettiin Järvenpään Maaseutuopiston rehtorin asuinrakennuksessa, jossa oli kymmeniä vieraita, 250 neliötä ja kolme kerrosta valtavassa kivilinnassa. Ne olivat hilpeät bileet kaikin puolin. 60 vuotta juhlittiin hillitymmin tuolla ylhäällä kotona kolmannen kerroksen pankinjohtajan entisessä ja meidän nykyisessä asunnossamme. Ne olivat vähemmän hilpeät. Äitini oli sairastunut ärhäkkään Alzheimerin tautiin. Töissä yliopistolla olivat sen aikakauden hallituksen leikkaukset potkimassa 800 ihmistä pihalle. Minua ei harmi kyllä irtisanottu, todennäköisesti siksi, koska olin jostain syystä saanut SVR-prenikan.
Eläkkeeseen ei olisi ollut kuin pari vuotta, mutta olin jo vuosia aiemmin päättänyt, että jos eräs henkilö tulee esihenkilöksi, minä lähden. Eräänä aamuna istuin yksin tiiimihuoneessa, jonka oli muutama viikko aikaisemmin täyttänyt puheensorina ja kuusi ihmistä. Tietoisuus siitä, että etätyöt kerran viikossa eivät tulisi jatkumaan, kalvoi mieltäni. Myös VR:n huonontunut toimintakulttuuri oli tehnyt päivittäisestä työmatkasta viiden tunnin painajaisen, varsinkin talvella. Vaimoni Heidin kanssa keskusteltuani uskaltauduin karenssista huolimatta jäämään pois 34 vuotta kestäneestä työsuhteesta. Äitini poistui planeetalta keväällä 2016 ja minä poistuin takaovesta ulos.
Muistatko Tosca, Trista tai Tari, mitä minä esitin kolmen toiveen joukossa, jotka kirjattiin perinteiseen joulupäiväkirjaan? Sain juuri tällä viikolla luettua kirjan Heikki Silvennoisesta, juuri siitä hauskasta Kummeli-miehestä ja huippumuusikosta kertovan kirjan, joka liittyy noihin joulutoiveisiin. Nousut ja laskut -kirjan oli tarkoitus olla välitilinpäätös, mutta elämäkerta siitä valitettavasti tuli. Paksun, yli 600-sivuisen, teoksen loppuosa meni aika lailla selailemalla, koska Silvennoisen Kummelin jälkeiset TV-sarjat ja elokuvat aiheuttivat lähinnä myötähäpeää ja Hessun vakavasti otettava musiikki oli jotenkin hengetöntä. Yksi kohta kuitenkin jäi elämän, loppuelämän, ohjeena mieleeni: “Jokaisesta hetkestä pitäisi yrittää olla kiitollinen. Aina siihen ei pysty. Mutta niin kauan kuin tässä räpistellään, on toivoa. Olisi armollista, jos jokainen sippaisi luonnollisesti, pikkuhiljaa ajan rattaiden mukana. Monella olisi halu ja palo elää vielä täysillä vaikka kuinka pitkään, mutta tulee ilmoitus, että sinun vuorosi on nyt!”. Heikki Silvennoiselle tuollainen vuoronumero osui kohdalle eräänä talviyönä. Hän, sananmukaisesti, nukkui pois.
Heidi, vaimoni, on ollut elämäni koossapitävä voima ja tarmokas suunnannäyttäjä. Hän on tukenut ahdistunutta miestään ja antanut anteeksi monenlaista. Kun jäin pois töistä kotiin, ajattelin, että en tee mitään muuta kuin rämpytän kitaraa, kuuntelen levyjä, luen kirjoja ja juon punaviiniä. Ei se ihan noin mennyt. Onneksi. Heidi usutti minut kirjoittajakurssille, jonka tuloksena on kolme kirjaa ja parisataa kertomusta blogillani. Muutenkin hän on ohjannut hyvällä tavalla liiallista heittäytymistäni vääriin asioihin. Ja toiminut kiireisten opastöidensä lisäksi viehättävänä assistenttina vinyylilevyjen soittoiltamissa, joista seuraava onkin taas ensi viikon perjantaina Lahden Hohto -. Tervetuloa myös sinne purkan ja jytän pariin!
Myös kirjat ovat poikineet kaikenlaista muutakin Tapiolan puutarhakaupunkiin liittyvää, kuten esimerkiksi kutsun ensi viikon torstaina järjestettävään Kino Tapiolan 70-vuotisjuhliin, jossa luetaan otteita Kinosaurus-tarinasta, toisin sanoen, Kino Tapiolan historiasta. Kino Tapiola ja minä olemme nimittäin lähes päivälleen saman ikäisiä. Odotan edelleen jonkin vakavaraisen tuotantoyhtiön pyyntöä elokuvakässäristä. Kiitos Heidi kaikesta. Kiitos lapset, lapsenlapset sukulaiset ja ystävät. Nauttikaa elämästä!
LASTENI PUHEET
Olemme tänään erityisen iloisia, koska voimme olla mukana juhlistamassa 70-vuotiasta isäämme ja isosiäämme.Olen ymmärtänyt, että pyöreitä täyttäessä on tarkoitus muistella menneitä ja sellainen tämäkin puhe on.
Tosca: Jos mietimme millainen isä meillä on, niin päälimmäisenä mieleemme nousee huumori. Hullu-heppa ja tarina viidakko-Kenistä ovat kiinteä osa lapsuusmuistojamme.
Isän kanssa on myös jäänyt erityisesti mieleen: sunnuntain kävelylenkit R-kioskille ja uiminen omalla uintivuorolla Invan uimahallissa sekä elokuiset Lintsi-reissut. Isällä oli tapana kiljua jokaisessa laitteessa, siis ihan jokaisessa. Myös siinä, joka kulki hitaasti maisemien yllä. Hän väitti, että yritti saada meidät kiljumaan, mutta oikeasti hän halusi saada meidät nauramaan.
Trista: Ja kerran me käytiin ostamassa mulle 90-luvun muodikkaat paksupohjaiset kengät,että pääsisin pituuteni puolesta hurjimpiin laitteisiin.
Tari: Isällä on ollu aina hyvin käytännöllinen lähestyminen asioihin. Lastenlipulla junassa mentiin teini-ikään saakka. Myös autokoulusta säästettiin pitkä penni harjoittelemalla Vesivehmaan lentokentän kiihdytysradalla. Poliisikin saatiin rauhoittumaan, kun nätisti pyydettiin anteeksi.
Tosca: Kasvaessamme olemme nähneet monia erilaisia tapoja olla isä, mutta melko varhain tiedostin, että meillä on aika cool iskä. Moneen kaveriin teki vaikutuksen pelkästään sillä, että kerroimme isältämme löytyvän Nirvanan levy. Vaikka meistä kaikista ei tullut kovin suurta Beatles-fania, tuit musiikkiharrastusta ostamalla Chemical Brothersien ja Prodigyn levyt.
Koen, että isoisänä olet saanut myös elää isyyden parhaita puolia uudestaan. Minulle ja lapsille on äärimmäisen tärkeää ihanat kesäkirjeet. Ne varmasti tulevat olemaan arvokkaita, kun Vieno ja Onerva aikuistuvat.
Trista: Joka kerta, kun mä näytin vähänkään innostusta musiikkiin, isä oli heti valmis tukemaan. Hankki basson, sähköpianon, ukulelen… ja mitä kaikkea muuta. Bassolla mä onnistuin soittamaan Batmanin tunnarin – sitten kyllästyin. Pianolla Ukko Nooan ja sitten kyllästyin. Ukulelesta en saanut tunnistettavasti edes Kolmea cowboyta, mutta yritys oli hyvä, vaikka en edes oikeasti yrittänyt.
Tari: Musiikin lisäksi isältä olemme saaneet laajan elokuvakasvatuksen. Alien-elokuvalla menettettiin yöunet ja Kellopeliappelsiinilla saatiin minut opiskelemaan alalle. Ilman isän kiinnostusta kulttuurista, emme varmastikaan osaisi arvostaa kokemuksiamme, joita olemme keränneet matkan varrella.
Tosca: Toki ei meidän lapsuus ole ollut yhtä hullulla hepalla ratsastamista. Vaikka olit usein hyvin kärsivällinen, niin pinnasi paloi, kun hukkasin kolmannen pyöräni tai tuhosin Frank Sinatran älppärin. Meitä myös lapsena turhautti katsella sinun pyllistelyäsi VHS- tai DVD-soittimien edessä lauantai-iltana, kun yritimme koko perheenä katsoa elokuvaa.
Trista: Kärsivällisyyttäsi koeteltiin myös meidän läksyjen teon yhteydessä. Lukihäiriöisille nepsyille enkun opettaminen ei aina sinulle mieluisaa työpäivän jälkeen: It’s AN Elephant! Läksyjen tekoa auttoi aina, kun isä soitti kitaraa alakerran ruokapöydän äärellä. Who’ll Stop the Rain soi mun päässä vielä korkeakouluopintojenkin aikaan – vaikka luulin pitkään, että siinä lauletaan Who Stopped the Train.
Tari: Itse vielä koettelin kärsivällisyyttäsi sekottamalla perheen tietokoneen. Usean viruksen opit poistamaan, levyaseman korjaamaan ja näytön vaihtamaan. Magneetteja ei kannata laittaa näytölle, vaikka siitä tuleekin hieno väriefekti…
Tosca: Se mistä olen erityisen kiitollinen, on se valtava yleissivistys, joka on tarttunut meihin kaikkiin ihan huomaamatta. Vasta myöhemmin olen oppinut, ettei kaikkien isät tiedä latinaksi sananlaskuja tai historiallisia faktoja.
Trista: Isä ei ikinä arvottanut mun kyvykkyyttä numeroiden perusteella. Paitsi kuvataiteen numeroa hän aina kysyi – koska hän on aina halunnut tukea mun luovuutta. Muistan myös, miten isä näytti mulle omia piirustuksiaan nuoruudesta.Erityisesti yhden hevibändikuvan – se jäi vahvasti mieleen. Mä ajattelin, että iskä on ollut tosi taitava.
Mutta hän sanoi:”Oon vaarallinen esimerkki siitä, että jos taitoja ei ylläpidä, ne katoaa.”
Sitä oli vaikea uskoa silloin, kun piirtäminen tuntui itsestään selvältä. Mutta nyt mä ymmärrän. Kun ikää tulee ja aika on koko ajan kortilla, on yhä vaikeampaa päästä siihen flow-tilaan, jossa kynä liikkuu kuin itsestään.
Tari: Haluan kans kiittää isää. Kiitos isä spagettikastikkeesta. Kiitos tietoteknisestä kasvatuksesta. Ja Anteeksi kaikista meidän “kääpiöfantasiakeskusteluista”, mutta sinänsä on oma vikasi, kun teit meistä näin uteliaita. Kiitos!
LOPPUKANEETTI
Kohotetaan nyt malja rakkaalle ja coolille isälle!
