Helsingissä asuessani olin todellinen pikku-dandy. Vaatteet olivat paitsi muodikkaita myös laadukkaita. 50-luvun lopun kuosit henkivät aikakauden konservatiivista henkeä. Toisaalta alkava materialistinen hyvinvointi näkyi yksityiskohdissa.
Kevättakin napit olivat luuta eivät muovia. Plankatut nahkakengät kiilsivät Pursimiehenkadun iltapäivän auringossa. Uudet kengät hankasivat ja lippalakin leukahihna kuristi kaulaa. Keikarityylin vuoksi piti hieman kärsiäkin. Kesäkuosi oli vähemmän kiristävä: Muumipaidan ylänapit ovat auki ja päivettynyt iho erottuu mustavalkokuvassakin.
50-luvulla kotioloissa vanhemmatkin pukeutuivat kutakuinkin samaan tyyliin kuin työpaikoilla. Isäni saattoi kotona höllätä kravattiaan tai jopa riisua sen kokonaan. Äitini pukeutui leninkiin, työpaikalla vielä hieman tyylikkäämpään. Suomessa ei sentään pidetty ulkokenkiä jalassa niin kuin Brittein saarilla, joissa keskuslämmitys puuttuu kai edelleen.
Lastentarhassa ja kansakoulussa pukeudutaan siististi. Minulla näkyy olleen suorat housut jalassa ja kauluspaita päällä jokaisessa luokkakuvassa. Tuo on kuitenkin harhakuva, koska kuvan ottopäivänä äitini varmistaa, että olen suittu ja siisti. Toinen täydellisen epäaito tilanne on jouluaatto. Se on varsinainen jouluharha; oikea ylisiistin pukeutumisen riemujuhla. Minullakin on mirri kaulassa, useana 60-luvun jouluna. Joulukuvia on todella paljon. Paperikuva-aikaan filmiä valottuu, varsinkin aattona, rulla tai kaksi. Arkena kuvia sitävastoin napsitaan harkiten.
Pikkupojan vaatetuksesta päättää tietysti äiti, vaikka uuden vuosikymmenen puolelle olemme siirtyneetkin. Vapaa-aikana pukeudutaan vapaammin. Erityisesti kesällä ja lomalla saa olla pelkissä uimahousuissa tai shortsit-ja-t-paita -yhdistelmäasussa koko kolmen kuukauden pituisen kuuman kesäloma-ajan. Rantakuvia otetaan läjäpäin. Jos joku tekisi pukeutumisanalyysiä vanhojen valokuva-albumien perusteella, hän voisi päätyä sellaiseen lopputulokseen, että joko oltiin mirri ja kovat kaulassa tai sitten puolialasti.
Muistikuvaa ei ole, mutta valokuva minulla on. Arvioisin olevani kuusi – tai seitsemänvuotias. Kuva on otettu keväällä. Minulla on kuluneet James-farkut päällä. Eräässä toisessa valokuvassa ne ovat uudet, ja se kuva ajoittuu kesään 61.
Mutta ei siinä ole kaikki. Minulla on James-vyö ja pimeässä hohtava James-solki sekä avainketju, joka menee oikeaan etutaskuun. Siellä on kotiavain hyvässä tallessa. Ilme on jamesdeanmaisen uhmakas. Kuva on harvinainen arkena otettu valokuva jossain päin Tapiolaa. Joku saattaa tunnistaa tuon kuvassa näkyvän aidanpätkän. Kuvaaja on suurella varmuudella äitini. Kauluspaita on vaihtunut keinokuituiseen poolopaitaan.
Vanhan valokuva-albumin ensimmäisessä värikuvassa minä ja paras kaverini ja kansakoulun luokkatoverini, Veli-Matti, seisomme Velan kanakopin takaovella. Vela on puettu virkamiesmäisesti kauluspaitaan ja liiviin. Minun muutoin uskottavan metsurilookini pilaavat tennissukat. Ehkä olin edelläkävijä? Tennissukkamuoti on kuumimmillaan vasta 70-luvun lopulla. 60-luvun puolivälin aikaan paidan ylänappi on tiukasti kiinni.
Jokin aika hieman myöhemmin Veli-Matin Beatles-levyjen rivi piteni ja hurmiomme syveni jokaisen uuden julkaisun myötä. Levynkansia tiirattiin tarkkaan. Niistä ne ensimmäiset oivallukset pop-kuteistakin tulivat. Hesarissa ja Tapiola Tänään -paikallislehdessä Beatles-vaatteita ja muuta roinaa mainostettiin pikkuilmoituksissa. Sain kärtettyä mummuni ostamaan minulle John Lennon -nahkalippiksen Tapiontorin kenkiä ja hattuja myyvästä liikkeestä. Mustaa hattua en paljoa päässäni pitänyt. Pallopeleissä se oli kuuma ja kouluun sitä en kehdannut viedä.
Äidin kanssa tehdyt vaatteiden ostosreissut Helsinkiin ovat epämiellyttäviä. Mutta noiden hikisten kierrosten myönteinen puoli on se, että kykenen itse kulkemaan Stadin keskustassa, joko levyostoksilla käymässä Stockalla ja Musa- Fasulla tai muuten vain maleksimassa tavarataloissa ja museoissa. Elokuviin Hesaan menemme kaveriporukalla harvoin. Onhan Tapiolassa oma leffateatteri, Kino Tapiola. Se tyydyttää hyvin pitkälle oman ja kavereideni elokuvanälän.
Heikintorin tulo 1968 muuttaa ostokäyttäytymiseni suunnan nopeasti. Hekarilla on levykauppa ja monta vaatemyymälää – ja Tapiontorilla myös. Senja-mummuni rahoittaa molempia ostoksia, vaikka ilman valvontaa vaaterahat helposti kulkeutuvat Wager-Musiikkiin. Farkut kestävät vuoden pari, kun en enää rähminyt kontillani pihaleikeissä. Pituuskasvun loikkien vuoksi vaatteita jää äkkiä pieniksi. Äitiä harmittaa, minua myös. Juuri kun jäykkä, tummansinen farkkukangas on haalentunut muodikkaaksi ja pehmentynyt mukavaksi, lahkeet eivät yllä enää nilkkoihin.
Oppikoulussa alaluokilla olin siirtymävaiheessa pois suoralahkeisista teryleenihousuista kohti ikuisia farkkuja ja satunnaisia sammareita. 60-luvun lopulla, vanhempieni avioeron myötä, äidin kyky ja halukkuus tehdä vaatevalintoja väheni nopeasti. Viimeiset äidin valitsemat housut olivat leveälahkeiset vihreät samettihousut. Kappakeskus Pukevan osaava myyjätär sai ylipuhuttua äitini ostamaan ne trendikkäät bell bottom -hirvitykset.
Eka kesäduuni merkitsi paitsi omia ansioita myös omia valintoja, mutta jenkkien tuontifarkkujen hinnat ovat aivan liikaa. Niinpä James-kausi jatkuu edelleen. Sitä paitsi kitaran ostoon uppoaa suurin osa RAL-marketin puolentoista kuukauden mittaisen pestin palkkarahoista. Kotimainen Landola on hieman samaa laatua kuin Jamekset, ei aivan priimaa, mutta käyttökelpoista.
Paras 60-luvun takkini oli tummanruskea nahkatakki, joka jäi pieneksi kahden vuoden sisään, vaikka ensin hihoissa oli liikaakin pituutta. Pituuskasvun lisäksi ongelmana oli raju painonvaihtelu Tapiolan Uimareiden lähes päivittäisten treenien loputtua osaltani keväällä 69. Vuosi lopettamisen jälkeen olin saanut yli 20 kiloa ylimääräistä painoa. Mummuni lähdettyä ja lukioon päästyäni syksyllä 71 olin taas karistanut läskit pois.
Jokakesäiset kolmen kuukauden mittaiset työrupeamat kasvattivat lähinnä levykokoelmaa. Myös alkeellinen Hifi-laitteistokin piti hankkia. “Matolaatikko-Philips” jouti ulkokäyttöön, kun olin kunnon stereoilla omia levyjäni kavereiden luona kuullut. Rahaa riitti myös sinisiin mokkanahkaisiin Adidas Jaguar -kenkiin, punaiseen Adidaksen “vohvelipaitaan” ja korkeavartisiin koripallotossuihin, joissa oli ns. simpukkakärki. Liikunta alkoi maistua, kun kilot karisivat. Panostus oli sen mukainen.
Kengät olivat kalliita, varsinkin talvimaiharit. Niissäkin tyydyin vetoketjumallisiin kotimaisiin. Nauhojen kanssa näplääminen oli muutenkin turhanaikaista. Olin kyllä kateellinen oikeita, painavia U.S. Army -ylijäämämaihareita käyttävälle luokkatoverilleni. Kengissä oli sama ongelma kuin vaatteissa: jalan kokoon tuli joka vuosi numero lisää.
Ylioppilaaksi pääsin keväällä 74. Äitini oli ilmeisen iloinen lukion viimeisen vuoden noususuhdanteesta ja hyvistä yo-arvosanoista, niinpä hän puoliväkisin halusi rahoittaa juhlavaatteeni. Kravattia en suostunut kaulaani ripustamaan, mutta oli muuten tilaisuuden arvokkuuden edellyttämässä vaatetuksessa – puoliselkään ulottunut letti leikattuna niin lyhyeksi, että se juuri näkyi valkolakin alta. Olin myös yrittänyt kasvattaa aikuisuutta symboloivat viikset – huonolla menestyksellä.
Mustaa samettitakkia käytin vuosikausia tapahtuman jälkeen. Seuraavan, vaalean, pikkutakin hankin kirpputorilta 80-luvulla pakon edessä, silloin työelämässä eteentulleiden edustustilaisuuksien vuoksi. Kravatinkin ostin samasta paikasta. Pidin sen valmiiksi solmittuna vaatekaapin naulassa. Voin sanoa selviytyneeni läpi työelämän alle kymmenen kertaa kravatti kaulassa. Mikä kertoo osaltaan siitä, että 50-luvun keikarityyli ei ollut minun omani.
Yliopistossa opiskellessani ostin käyttövaatteita alennusmyynneistä jokakesäisillä palkkarahoilla. Vuorikadulla oli Mic Macin varastomyymälä, jossa opiskelukaverini antoi vielä lisäalennusta kaikenlaisista vaatteista. Toinen paikka, jossa piipahdin aina alennusmyyntien aikaan oli Jack & Jones Ateneuminkujalla. Levyjen osto loppui lähes kokonaan. Rahaa paloi viihteeseen ja myös oppikirjoihin. Asuessani kotona puolet palkasta meni äidilleni, joka toisaalta antoi vaihdossa Lounasseteleitä. Lounasseteleillä tein taas vaihtokauppaa oluttuoppeja vastaan. Söin ja join hyvin…
Taas kerran Wagerilla levyjä plärätessäni teen huomion uudesta liikkeestä, johon pääsee myös musiikkikaupan kautta. Mic Mac on avannut sivuliikkeen Hekarille. Sattuu vielä sopivasti syksyn alennusmyynti olemaan hyvässä vauhdissa. Olen hoikassa kondiksessa; housujen vyötärön tuumakoko alle 30. Farkkuja minulla on kahdet, nyt voisin ostaa sammarit. Nostelen samettihousujen kasoja ja etsin sopivan värisiä ja kokoisia. Myyjätyttö tulee jeesaamaan. Kaikki isoimmat oli myyty, mutta yhdet 28-tuumaiset sentään löytyy. Väri hieman epäilyttää, mutta suurisilmäisen myyjättären vakuuttelu punaisen värin muodikkuudesta saa minut siirtymään sovituskoppiin kokeilemaan. Päälle menevät. Ovathan ne tiukat, mutta sellainen on muotikin. Kaupat tuli.
Samana syksynä alkaneiden englannin opintojen Oral Use -harjoituksia ohjaa brittiläinen Mr Bullivant, joka on hieman konservatiivinen mutta muuten huumorintajuinen tyyppi. Käymme läpi asusteiden nimiä.
– “Trousers… Any other similar names you know for men’s clothing?” Kysyy lehtori.
– “Breeches, pants, slacks.” Vastaan minä. Olen noussut seisomaan vastatessani. Lehtori vilkaisee housujani. Ja sanoo:
– “Slacks… Well, what might those be you’re wearing?”
– “How about pink tights, sir?”
Kun Yhdysvalloissa kieliharjoittelussa ollut ystäväni tuli takaisin Suomeen juuri joulun alla, hän toi minulle pyytämäni aidot Amerikan Levi’s 501 -farkut. Tuumakoko oli 32 ja ne olivat oikein sopivat.
Yliopiston hallinnon alimmalla portaalla ei tarvinnut pukeutua pukuun ja kravattiin kuin poikkeustilanteessa. Rento, siisti vaatetus riitti Fabianinkadun varjoisalla puolella. Valtaosa asiakkaistahan oli opiskeljoita. Ainoastaan työmarkkinasihteeri jäykisteli arkenakin puku päällä.
80-luvulla äidin sijaan vaimo tuli pitämään miehensä kutakuinkin siistinä. Raha oli tiukassa varsinkin 90-luvun alussa, vaikka lama ei meitä kovin pahoin kouraissut. Viisihenkisen perheen menot, varsinkin asunnon ja auton hankkimisen jälkeen, vain olivat sitä tasoa, ettei pukeutumiseen voinut eikä halunnut mitenkään erityisesti panostaa.
Dressmann ilmestyi markkinoille juuri sopivaan aikaan vuosituhannen alussa. Se ratkaisi pukeutumiseen liittyneet tahtotilaongelmat kertaheitolla ja ilmeisen lopullisesti. XXL teki saman liikuntavaatepuolella, juoksukenkiä myöten. Verkkokaupat vielä vähensivät valintatuskaa, kun ei tarvinnut kaupoissa hikisenä haahuilla.
60 vuotta ehdin täyttää vielä töissä ollessani. Sain oppilaitoksen lahjana kaksi kravattia. Oliko se sattumaa vai vihje? Molemmat vielä odottavat sopivaa käyttötilannetta pahvirasioissaan – samoin tekee Helsingin yliopiston 350-vuotisjuhlien solmioneula. Seitsenkymppiset menivät ilman skragaa. Ehkä sitten ensi kerralla…
Kuvat: Robert Rambergin kotiarkisto