Murielin ja Yrielin kadonnut sisko

Merenneitosiskokset Muriel ja Yriel olivat jo pidemmän aikaa olleet huolissaan kolmannesta sisarestaan, Hurielista. Huriel oli sisarparven nuorimmainen ja nimensä mukaisesti hieman hurja, villi ja vapaa tyyppi, joka kulki omia vesireittejään eikä juurikaan ilmoitellut, missä hän kulloinkin sattui olemaan. Muutaman viikon radiohiljaisuus oli tavanomaista. Mutta nyt aikaa oli kulunut epätavallisen pitkään.

Kolme vuotta, ellei pidempäänkin, oli edellisestä tapaamisesta vierähtänyt. Viestejäkään eivät isot siskot olleet saaneet aikoihin. Viestit kulkivat valtamerien oman postilaitoksen kuljettamina, pullopostina. Ei kuitenkaan sattumanvaraisesti tuulten ja merivirtojen vieminä. Pullonokkadelfiinit olivat luotettavia ja huolellisia viestinviejiä. Niiltä ei mikään tärkeä tieto joutunut hukkaan. Tämä olikin juuri se syy, miksi Muriel ja Yriel olivat ymmällään. Heidän tiedustellessaan oliko Hurielilta saapunut minkälaista sanomaa pyörittelivät viestidelfiinit vain suippoja päitään ja narisivat kielteisesti. Esidelfiini lupasi kuitenkin selvittää olisiko Hurielin viesti vielä vanhan järjestelmän piirissä. Satoja pulloja viesteineen oli vielä avaamatta.

Kaksi viikkoa myöhemmin esidelfiinillä oli tärkeä lappunen nokassaan: Hurielin kaksi vuotta aiemmin lähettämä oikea pulloposti. Siinä luki näin: “Siskot hyvät! Lähdin etsimään karannutta merikissaani. Sen vintiön perässä eksyi outoon luolastoon. En tarkkaan osaa sanoa, missä olen. Epäilen, että tämä on se maanalainen valtameri, josta vanhat legendat kertovat. Ainoastaan tiedän, että siinä missä Golfvirta kääntyy oikealle, käännyin vasemmalle. Olen etelärannan vesillä sisäisen kompassini mukaan. Terv. Huriel ja merikissa Hunsvotti.”

Jo kolmatta vuotta oli kulunut pullon heittämisestä oikukkaiden virtauksien vietäväksi! Nyt ei ollut hetkeäkään hukattavaksi. Onni onnettomuudessa oli se, että Muriel ja Yriel sattuivat olemaan Bermudan Kolmion tietämillä merenpohjaan uponneita laivoja ja tuolle alueelle pudonneita lentokoneita tutkimassa. Golfvirta kulkee juuri sopivasti Bermudan vieritse. Se vauhdissa merenneitojen onkin hyvä uiskennella kohti virran käännöspaikkaa, josta Golfvirta haarautuu kohti Grönlantia. Tuon valtavan saaren kaikkia salaisuuksia ei ole lähestulkoonkaan selvitetty.

Grönlanti on maailman suurin saari, jota rannikkoalueita lukuunottamatta peittää jopa yli kilometrin paksuinen mannerjää. Tämän Muriel ja Yriel olivat jo Atlanttisessa alakoulussa oppineet. Merenneitojen ja muun meren väen keskuudessa kulkevat legendat ja tarut ovat sijoittaneet maanalaisen meren tuon valtavan saaren jäämassojen alle. ”Olisiko kadonnut sisar tuolla jossain?” Miettivät he kumpikin, kun siskokset monen päivän vaelluksen jälkeen viimein uivat Grönlannin rantavesissä. Ja mistä löytyisi kulkureitti tuohon tarujen loihtimaan muinaiseen mereen?

“Ei kai me ruveta koko hiiskatin saarta kiertämään? Tässä täytyy luottaa paikalliseen asiantuntemukseen.” Miettii Muriel ääneen.
“Joo. Kokeillaan ryhävalasjengin paikallistuntemusta! Ne ehtivät joka paikkaan näillä seuduin. Lähdetään, sisko, tiedusteluretkelle.” Hoputtaa Yriel. Ja kohta siskokset uivat jo kohti ulappaa, jossa ryhävalaat leikkivät kuurupiiloa keskustellen ja komeita hyppyjä veden pinnalle tehden.

Merenneidot osaavat, totta kai, ryhävalaiden kieltä. Se mitä ihmiset kutsuvat valaiden lauluksi on todellisuudessa näiden jättimäisten nisäkkäiden jutustelua. Leikkivät valaat ovat kaikki naaraita. Äijät on pantu kotitöihin sillä aikaa, kun tytöt huvittelevat. Pian käy ilmi, että eräs vanha, suurikokoinen naaras – Gina nimeltään ja pituudeltaan yli 20 metriä – oli kerran eksynyt kovassa myrskyssä meren ulapalla uiskennelleesta parvestaan. Hän oli voimakkaan merivirran imussa joutunut valtavaan maanalaiseen luolaan, jonka jäisen katon läpi auringon paiste kirkastui kuin valonsäde suurennuslasin läpi kulkiessaan.

Kun myrskyn kieputtama Gina nousi maanalaisen meren pintaan, hän oli aivan pyörällä päästään. Hetken huokaistuaan, Gina lähti uimaan kohti etelää löytääkseen rannikon, jonka avulla hän pääsisi suunnistamaan takaisin parvensa luokse. Kesti lähes vuorokauden ennen kuin hän saapui rantaveteen. Tarujen Meri oli lähes yhtä suuri kuin Välimeri, siis yli kaksi miljoonaa neliökilometriä. Päiväkausia Gina uiskenteli pitkin rannikkoa, miettien miten hän löytäisi tiensä takaisin Atlantin valtamereen. Yhtäkkiä hän huomasi luotsikalaparven, joka määrätietoisesti ui länteen. Luottaen siihen, että nämä tyypit tietäisivät mihin he olivat menossa, hän lähti seuraamaan parvea. Ja niin kävikin, että luotsikalat ohjasivat Ginan ulos Tarujen Merestä. Sama aukko, josta myrsky oli heittänyt hänet sisään, oli hänen ulospääsynsä ja pelastuksensa. Virtauksen suunta oli vaihtunut Kuun vaikutuksesta samalla tavoin kuin vuorovesi-ilmiökin syntyy.

Gina lähtikin merenneitosiskosten pyynnöstä näyttämään, missä tuo salaperäinen sisäänkäynti Tarujen Mereen sijaitsi. Pari tuntia myöhemmin he uivat lähellä itäirannikkoa. Eikä mennyt kuin muutama hetki, kun he tunsivat voimakkaan virran sysivän heitä suureen vuonoon Uunarteqin hylätyn tutkimusaseman luona. Ginan loiskautti valtavaa pyrstöään hyvästiksi, kun Muriel ja Yriel antautuivat virtauksen vietäviksi. Olisiko tämä se paikka, jossa Huriel ja merikissa Hunsvotti joutuivat harhaan?

Pitkä tunneli, johon siskokset ajautuivat oli valoton, sysimusta käytävä. Kaikenlaista muutakin merenelävää imeytyi voimakkaaseen virtaan. Muriel törmäsi valkohaihin, joka kyllä pyyteli kovasti anteeksi tönimistä. Yriel taas sai viime hetkellä väistettyä kolarin suuren sähkörauskun kanssa, välttyen siten saamasta rivakkaa 220 voltin sähköiskua. Siinä olisivat Yrielin muutenkin kiharat hiukset menneet varmasti sykkyrälle. Yli kahden tunnin pimeässä kompuroinnin jälkeen alkoi tunnelin päässä kajastaa heikkoa valoa. Valon määrä kasvoi nopeasti. Siinä samassa merenneidot putkahtivat kirkkaassa auringonvalossa kylpevän Tarujen Meren pinnalle.

– “Oho! Onpa suuri vesi tämä maanalainen meri! Rantoja ei näy missään.“ Ihmettelee Yriel kääntyillen joka suuntaan.
– “Niin on! Ja tosi lämmin myös! Kirkas on tuo auringonpaiste. Täällä ollaan kuin suurennuslasin polttopisteessä. On niin hikikin.” Toteaa Muriel, kun siskokset lähtevät uimaan kohti etelää, rantaa etsien. Tuossa puuhassa he eivät voineet välttyä havaitsemasta outoja mereneläviä. Siskosten reitille osuivat muun muassa seuraavat, vielä luokittelemattomat, kalat ja nisäkkäät: kuulakärkikynäkala, pizzarausku, partasuudelfiini, valopäähai, punavihervalas, jäätelöpuikkopingviini, möllölimakas, kuikelomeduusa, tyräkkiankerias, liiskunyhvelö, ynnä monet muut kummallisuudet.

Murielilla ja Yrielillä ei kuitenkaan ollut aikaa sen enempää ihmettellä kummallisia pyrstökkäitä olioita, koska heidän päämääränsä oli löytää Huriel ja hänen lemmikkimerikissansa Hunsvotti. Kun he monen päivän taivalluksen jälkeen lähestyivät Tarujen Meren etelärannikkoa, auringonlaskun hämärässä he näkivät jo kaukaa nuotion loimua ja kuulivat vienoa balalaikan helinää ja laulua. Myös herkullinen, määrittelemätön ruuan tuoksu leijaili ulapalle saakka.

Rantakalliolla istui kuin istuikin Huriel ja hänen merikissansa Hunsvotti. Huriel näppäili kaiken muun rannalle huuhtoutuneen rojun seasta poimimaansa kielisoitinta. Hunsvotti naukui ja nuotion hiilloksen päällä kypsentyi pizzarausku. Muriel ja Yriel olivat jo aivan kallion kupeessa, kun Huriel heidät vihdoin huomasi. Ilosta kirkuen ja viskaten balalaikan maahan hän liukui alas mereen. Jälleennäkemisen riemu oli suuri, kun kaikki kolme merenneitoa halasivat toisiaan ja läpsyttivät voimakkaita pyrstöjään niin, että pärskeet kastelivat merikissan, joka ei siitä hätkähtänyt. Se jatkoi rauhallisena pizzakalan palan mukeltamista vähät välittäen merenneitojen ilakoinnista. Kun suurin tunnelataus oli purkautunut, alkoivat siskokset pohtia ulospääsyä Tarujen Merestä. Hurielilla oli ensin muuta kerrottavaa.

“Onneksi tuo balalaikan rämpytin ajautui muun roskan mukana tänne rannalle. Olen kolmessa vuodessa tullut melkein virtuoosiksi tuo kolmekielisen pelin kanssa. Haluatteko kuulla vaikka Muurarin?” Selittää Huriel innokkaasti ja itseään säestäen hän laulaa: “Kevät toi, kevät toi muurarin, kevät toi, kevät toi maalarin, kevät toi rakennuksille haslankarin ja rannoille hampparin…”. Merikissa yhtyy lauluun ulvoen haikeasti. Muriel ja Yriel katsovat toisiinsa kummastellen; onko pitkä vankeus maanalaisen meren rannalla sekoittanut nuorimman siskon pään?

Haikean laulun vielä kaikuessa autiolla rannalla kuuluu kaukaa ulapalta outoa jyrinää. Valtava hyökyaalto siintää horisontissa. Ilmastonmuutoksen aiheuttama jäätiköiden sulaminen on edennyt vauhdilla ja halkaissut Grönlantia peittävän paksun jäämassan. Jättimäiset lohkareet entistä ikijäätikköä putoilevat kauhealla ryminällä Tarujen Mereen. Luhistuvat järkäleet ovat nostattaneet kymmeniä metrejä korkean aallon, joka leviää joka puolelle maanalaista merta. Jättiaallon voima murskaa kaiken sen tielle osuvan. Epäuskoisena merenneidot ja merikissa katsovat nopeasti lähestyvää hyökyaaltoa. Miten pelastua tuon kourista ulos Atlantin tutuille vesille?

“Nyt äkkiä minun luolaani turvaan! Tästä rannalta pääsee tuota jokea pitkin sinne uimalla. Nopeasti nyt!” Kiljuu Huriel vyöryvän aallon pauheen yli. Hunsvotti-kissa selässään Huriel lähtee voimakkain potkuin uimaan vastavirtaan kohti luolan suuaukkoa. Juuri ennen kun vesimassat iskeytyvät rannalle ehtivät kolme siskosta siirtää suuren siirtolohkareen luolan käyntiaukon peitoksi. Iso kivikään ei estä vettä suihkuamasta sisään. Se kuitenkin vähentää iskun tuhovoimaa sen hetken, että merenneidot ehtivät uimaan syvemmälle Hurielin asumuksen tutkimattomiin takaosiin.

“Minne täältä päästään! Mihin nämä väylät vievät? Huutaa Yriel.
“En tiedä! En ole uskaltanut mennä syvemmälle! On niin pimeää joka puolella…” Vastaa Huriel epäröiden.
“Nyt meidän on uskallettava! Muuten veden paine tekee meistä lituskaa! Käskee Muriel.

Yhtäkkiä Hunsvotti riistäytyy irti Hurielin otteesta ja syöksyy suoraan syvän virtaavan veden pyörteisiin. Siskoksilla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin seurata perässä. Yhä syvemmälle vedenalaisen luolaston uumeniin käy heidän tiensä. Merikissa ui vaistonvaraisesti ja päättäväisesti eteenpäin kuin jonkin salaperäisen voiman vetämänä. Samassa luolan etuosa sortuu veden murskaavan paineen alla. Tuhoaalto ryntää esteettä eteenpäin.

Kolme merenneitoa ja merikissa ovat juuri ehtineet sukeltamaan ylöspäin loputtomassa luolastossa. Lisääntynyt paine vain nostaa hellästi koko porukan yhä ylemmäs ja ylemmäs. Ikuisuudelta tuntuva sukellus vain jatkuu ja jatkuu, kunnes yhtäkkiä pimeys vaihtuu ensin hämärään ja lopulta kirkkaaseen valoon. Kaikki neljä pulpahtavat veden pinnalle kuin korkit. Siinä he kolme ryytynyttä merenneitoa ja se yksi takkuinen merikissa yskivät ja köhivät rankan sukellusreissun jälkeen.

“Missä me oikein ollaan?” Ehtii Huriel kysymään.
”Hei! Tuo on tutun näköinen maisema! Huudahtaa Yriel. “Tuohan on Hekla! Islannin tunnetuin tulivuori.
“Niinpäs onkin! Olemme näköjään Islannin vesillä. Toteaa Muriel.”Ja kiitos merikissa Hunsvotin, olemme kaikki ehjin suomuin. Mutta katsokaa tuonne! Koko Grönlannin sisäosa on luhistunut. Jään alla oleva meri on kadonnut, lopullisesti.
“Huh huh! Ehdittiin pois viime tipassa. Meistä oli tullut litteämpiä kuin pizzarauskut.” Nauraa Yriel helpottuneena.”Siskokin löytyi. Sehän tarkoittaa sitä, että tämä seikkailu päättyi onnellisesti.”

Kaikki kolme, ja tietysti sankarillinen merikissa Hunsvotti, jäävät pariksi viikoksi huilaamaan Islannin rantavesiin. Monen viikon ajan on Grönlannin sisäosien sortuminen printti- sekä verkkolehtien ykkösuutinen. Paikalle osuneen rahtilaivan matruusin ottamissa kuvissa komeilevat juuri meren pinnalle nousseet merenneidot ja merikissa Hunsvotti. Kaikkia kolmea tietysti harmitti, koska he eivät olleet ehtineet laittaa hiuksia ja meikitkin olivat valuneet. Hunsvottia, sen sijaan, harmitti vain kesken jäänyt pizzarauskun aterionti. Turska kun ei maistu yhtä hyvälle…

Tarinan kuvitus ja ideointi: Onerva ja Vieno Ramberg