Maailma pyörii

Ensimmäisen kaksipyöräisen fillarini merkkiä en muista. Lastenpyörä sen on täytynyt olla; sellainen, johon apupyörät on saatu kiinnitettyä ja sitten, vähän myöhemmin, irrotettua. Ensimmäiset askeleet – näin voinee sanoa, koska polkemaan uskaltauduin vasta käveltyäni pyörän kanssa sen ohjaustangosta tiukasti kiinni pitäen muutaman päivän – polkupyöräilyn taidossa otin Pakilan Halkosuontiellä. Viikolla kaksi olin jo satulassa. Äitini pitäessä minua pystyssä ja isäni ohjatessa pelottavaa kulkuneuvoa sen sarvista samalla jakaen niitä tyypillisiä ohjeita, joita jokainen lastaan pyöräilemään opettava isä antaa.

– ”Pyöritä niitä polkimia. Ei noin. Näin! Pidä kiinni tangosta. Just noin. Ohjaa, ohjaa. Nyt mennään ojaan. Käännä, käännä. Muista polkea. Katso eteenpäin, älä polkimiin. Nyt lasken irti! Hyvä! Hups! Älä itke. Yritetään uudelleen. No niin. Pyöritä! Ohjaa! Polje!”

Ja niin edelleen.

Jos vanhempi tai vanhemmat ovat tarpeeksi kärsivällisiä ja jaksavat valaa uskoa vikuroivan polkumasiinan selässä arkailevaan pikkuihmiseen, pyöräilyn ihme on koettavissa ennen pitkää. Kyse on ennen kaikkea itseluottamuksen kasvusta, uskosta siihen, että nuo molemmille sivuille ruuvatut, kolisevat ja kitisevät pikkupyörät antavat sen vaadittavan tuen, vaikka äiti tai isä ei enää puuskutakaan vierellä. Epäilen, että ensimmäisillä metreillä aivan omillaan tunnetila on suurin piirtein sama kuin tervapääskyn poikasella pesästä pudottautuessaan.

Viikolla kolme ajan ympyrää koulun pihalla äitini katsoessa vieressä ja kannustaessa minua yhä suurempiin ympyröihin. Vauhdin hurma suhisee tuulena leukani alle nepparilla kiinnitetyn kypärämallisen samettihatun alla. En saa kyllikseni polkemisesta. Jos äitini kysyy, mihin tehdään tänään, vastaus on aina sama: ”Mennään pyörällä!”. Teemme lenkkiä edes takaisin pitkin hiljaista Halkosuontietä pyörähtäen muutaman ympyrän läheisen koulun nurkilla asvaltilla.

Tunnen jo hyvin nelipyöräisen laitteen metkut. Kaatumisia tapahtuu enää harvoin. Apupyörien räminä alkaa ärsyttää yhä enemmän. Olen siis valmis seuraavaan vaiheeseen: apupyörien nostoon hieman ylemmäksi. Pari senttiä riittää hyvin. Kolina vähenee. Ajan jo pitkiä matkoja – siis muutamia metrejä – pikkupyörien lainkaan osumatta asfalttiin. Näin mennään muutama päivä. Isäni kysyy, haluanko toisen apupyörän pois. Olen epävarma, mutta nyökkään varovasti myöntymisen merkiksi. Tuki vain toisella puolella aiheuttaa aluksi kompurointia ja yhden itkuun päättyneen kaatumisen. Kohta osaan hakea nojaa oikealta puolelta sitä tarvitessani. Kun sitäkin apua nostetaan ylemmäs, osaan jo melkein ajaa kahdella pyörällä. Tai itse asiassa osaan hyvinkin. Henkisenä sivunojana ylöspäin sojottava pikkupyörä pysyy pitkään matkassa.

Sitten kerran, kun serkkuni tulee kyläilemään oma uusi fillari mukanaan – sellainen, jossa ei ole edes sitä henkistä tukipyörää – olen valmis ottamaan sen lopullisen harppauksen täydelliseen vapauteen. Ensimmäisen varttitunnin potkin eteenpäin jalat tukevasti maassa, kunnes ympärilläni taitavasti pyörähtelevä Kimi saa minut esimerkkinsä voimalla liikkeelle. Ensin varovasti vaappuen, lopulta itsevarmana hänen rinnalleen kiihdyttäen. Kisaamme tietä ylös ja takaisin alas. Käännymme enoni talon pihaan. Olen niin innoissani, etten muista jarruttaa. Törmään jysähtäen autotallin oveen. Mitään ei käy. Jätän pyöräni siihen ja juoksen takapihalle, jossa kaikki istuvat syksyn auringon houkuttelemina portailla kahvilla.

– ”Äiti! Isä! Eno! Piki! Mä osaan ajaa polkupyörää! Voitin Kimin!”

Tapiolassa katselin huvittuneena parin kaverini näennäisesti epätoivoista taistelua apupyöräfillarin sarvissa. Kävin antamassa neuvoja ja tukemassakin uusien ystävieni epävarmoja ensiyrityksiä. Tätä valmennustyötä en ollut aivan pyyteettömästi tekemässä. Minulla oli oma sykkeli ojassa. Halusin tietenkin seuraa pyöräretkille Menninkäisentien pihoja kauemmas. Kouluikäisille olivat retket lähikohteisiin sallittuja – tai niitä ei kukaan ainakaan nimenomaisesti kieltänyt. Näihin puoliluvallisiin paikkoihin lukeutuivat Otsolahti, Valion ranta ja keskustan urheilukentät. Ensin vain minä ja Peko, sitten mukaan tuli Tom ja kohta meitä oli jopa puolen tusinaa pikkuraggaria ”terrorisoimassa” lähitienoota.

Pyöräkanta oli sekalaista. Minulla oli jokseenkin sopivan kokoinen fillari. Tomilla oli porukan hienoin, kolmivaiheinen Tunturi. Se oli kyllä hieman liian iso alakoululaisen kulkuneuvoksi. Eikä Tom sitä satulasta polkenutkaan kuin seuraavana kesänä. Hassanilla oli täyskokoinen Helkaman miestenpyörä, jonka hallinta vaati erityisosaamista. Hän polki sitä ala- ja ylätangon välistä. Peko sai käyttää ison siskonsa Monarkia, joka olikin muuten laatupeli, mutta valitettavasti naistenpyörä. Toinen naistenrunkoinen, Terässiipi-merkkinen, oli Hassanin velipuolen Simon kaidan takapuolen alla. Kirjava joukko, joka, kiitos ”kumikamelien” – Haskin lanseeraama termi – ehti moneen paikkaan ympäri Tapiolaa.

Melko nopeasti apupyöristä riisutun pyöräni säätövara ei antanut enää myöten. Näytin koomiselta liian pienen fillarin selässä. Polvetkin osuivat ohjaustankoon. Toiveenani oli tietysti urheilukaupan ikkunassa ihailemamme kolmivaihteinen, kullanvärinen Crescent. Veli-Matilla oli sellainen.

En kuitenkaan ollut kovin pettynyt, kun eräänä kevätpäivän iltana isäni huusi minua autotallilla käymään ja pyysi laittamaan silmät kiinni. Kun avasin ne, näin edessäni sinivalkoisen, yksivaihteisen Pyrkijän. Siinä oli pakettiteline, soittokello ja dynamolla toimiva etuvalo: aika makee peli. Pakkari oli tarpeellinen onki- ja uimareissuilla; molemmat kädet ohjaustangolla oli mutkaisilla hiekkateillä paras etenemistapa. Etuvalossa oli vieläpä kaksi lamppua ja valaisimen päällä musta säätökytkin, jolla valokeilan sai vaihdettua lähivaloilta kaukovaloille ja takaisin. Suurta eroa himmeässä tuikussa en huomannut, mutta kaveripiirissä kytkintä napsuteltiin niin ahkerasti, että se irtosi. Onneksi valaisin toimi myös ilman kytkintä.

Moni muukin sai kunnon fillarin juuri tuohon aikaan. Polkupyörä oli tarpeellinen väline takaamaan vaivattoman pääsyn pitkän kesiksen huveihin. Sääliksi kävi sitä kaveria, jolla sykkeliä ei ollut. Fillarilla Pikku-Westendiin ehti uimaan kymmenessä minuutissa, samoin Otsolahden rantaan fisustaa. Jalan matkaan meni puoli tuntia ellei joku armeliaasti suostunut kyydittämään pakkarilla.

Ei ollut mitenkään harvinaista nähdä kolmekin poikaa yhdellä pyörällä: yksi satulassa, toinen pakkarilla, kolmas stongalla. Kokeiluja tehtiin myös neljä päällä… Kukaan ei ollut kuullutkaan kypäröistä. Ensimmäisen nahkaisen banaanikypärän näin oikean kilpapyöräilijän päässä, kun hän myi yläkerran isolle kundille, Analle, upean kolmivaihteisen, pukinsarvisen kilpapyörän. Mitään verisiä polvia ja kyynärpäitä pahempaa ei sattunut. Pahin tapaus oli Simon fillarin jarrujen pettäminen Menninkäisentien ruusupensaiden reunustamassa mutkassa.

Kun isoimmat kundit virittelivät mopoja tai jopa moottoripyöriä, seurasimme kiinnostuneina vieressä ja otimme mallia. Ensimmäinen lisävaruste oli melkein joka pojan pyörän pinnojen välissä räpsyvä, pyykkipojilla etuhaarukkaan kiinnitetty, pahvinpala eli räpätin.

Oli monta muutakin tapaa modata sykkeliä. Kaksi yleisintä viritystä olivat krossisatula, jota myös munahöyläksi kutsuttiin, ja rodeostonga. Munahöylä oli äärimmäisen epäergonominen pitkulainen, muka kahdenhengen, satula. Se kiinnittäminen pyörään tarkoitti pakkarista luopumista. Mutta mitä sitä ei olisi tehnyt stailin ulkonäön eteen?

Rodeotanko oli taas suurin piirtein sellainen, minkä näkee nyky-Jopoissa. Kun nämä kaksi turhaketta yhdisti, niin olihan se fillari käheen näköinen, mutta ajaminen oli lievästi sanottuna rasittavaa. Munahöylä oli nimensä veroinen ja rodeostongassa kädet puutuivat vauhdikkaasti. Kinusin ja sain nimipäivälahjaksi krossisatulan.

Ähelsin monta tuntia autotallissa ennen kuin sain sen tukevasti pysymään paikallaan. Jouduin irrottamaan takalokasuojan. Ja krossiestetiikan vuoksi myös etulokari sai lähteä. Rodeotangon korvaajaksi ostin Hassanin pihakaupasta mopon ohjaustangon. Mistä hän lienee sen hankkinut? Sen kiinnityksessä oli myös ongelmia. Hassanin isä, joka oli ammattimies, hitsasi tangon keskelle teräsholkin, jolla ylileveän tangon sai tukevasti kiristettyä kohdilleen.

Kun vihdoin talutin uudet muodot saaneen Pyrkijän ulos autotallista, sai se ansaitsemaan ihailevia katseita ympärilleni kerääntyneeltä kundijengiltä. Koeajoni sujui miten kuten, mutta tyyppejä pyysi jokainen kateellinen kaveri. Huonon satulan ja järjettömän leveän tangon vuoksi pyörä oli todella hankala ajettava. Mitä en tietenkään tunnustanut. Onkireissulta paluu sateessa sai minut oivaltamaan lokasuojien merkityksen.

Talvella pyöräiltiin tottakai. Lumella ja jäällä pääsi makeesti sutimaan ja slandailemaan. Kun joku keksi ostaa Tapiolan Yleishuollosta jääketjut, ilo moninkertaistui. Ketjun kiinnitys oli simppeli juttu. Piti vain katsoa, mikä tuumakoko renkaissa oli. Yleisin koko oli 28 tuumaa, jolloin ketjua ei tarvinnut lyhentää. Sitten vain ilmaa pois eturenkaasta, ketjun pujotus päälle ja rengas niin täyteen, että ketju pysyi paikallaan. Ai miksi vain eturenkaaseen? Koko homman juju oli sutiminen ja slandailu. Parhaat olosuhteet siihen olivat Otsolahden merijäällä. Ketju puressa jäähän tehokkaasti takapyörällä sai tehtyä mitä temppuja vain.

Sen verran innokkaasti rassasin pyörääni, että aloin saada pyyntöjä aikuisiltakin sisäkumin paikkaukseen ja yleishuoltoon. Näistä myös maksettiin pieniä palkkioita ja usein asiakkaan rahoilla ostettu paikkarasia tai öljypullo jäi minulle. Vähitellen tieto Roban Fillarikorjaamosta levisi pitkin lähitienoota. Autotalli oli oikein sopiva paikka huolto- ja korjaushommiin. Voin sanoa, että kaikkea muuta pystyin tekemään paitsi purkamaan ja, ennen kaikkea, kokoamaan takakapan. Sitäkin tietysti yritin – kerran.

Tilauksia tuli alkukesästä sen verran runsaasti, että jouduin palkkaamaan apulaisen. Simo sai hoitaa hiomistyöt, kun kaksi pyörää oli maalattavana. Näistä hommista tuli jo oikein kunnon tili, josta apulaisen palkkoihinkin lohkesi muutama markka. Erään luokkatoverini ison siskon ruskean  Helkaman olemus piti vaihtaa hippikuosiin. Se oli monen päivän työ. Bella itse kävi kukkaistyttöolemuksessaan pari kertaa valvomassa työn edistymistä ja miettimässä minkälaisia psykedeelisia koukeroita pyörään maalattaisiin. Valmiina hippisykkeli oli varmasti huomiotaherättävin menopeli koko kulmakunnalla säihkyvine väreineen. Merkki oli myös vaihtunut. Rungossa luki Beatles. Olin ylpeä ja Bella tyytyväinen.

Pyörävarkaudet eivät ole vain nykyajan vitsaus. Jos Tapiolassa jätit fillarin lukitsematta kaupan eteen tai uimahallin telineeseen, saatoit olla aivan varma, että se oli lähtenyt jonkun toisen matkaan. Pyörävarkauksissa oli myös eroja – kuin yöllä ja päivällä. Päivällä varastetulle sykkelille voit sanoa lopulliset hyvästit. Yöllä joku kävelemään väsynyt kulkija vain ”lainasi” pyörääsi ja hylkäsi se kotinurkillaan katuojaan. Kevätyönä Kolmirinteen pihalta varastettu Simon fillari löytyi Oravannahkatorin R-kioskin telineestä ehjänä, kumitkin täynnä ilmaa. 

Veli-Matti on saanut syntymäpäivälahjaksi sen mistä jokainen pihan kundi on unelmoinut. Kultainen, kolmivaihteinen Crescent kimaltelee kesäauringossa kuin saavuttamaton kangastus. Pyörä on upea. Kymmenvuotiaskin näkee ruotsalaisen työn laadun. Alumiinivanteiden himmeä hohto, mustana kiiltävät vaijerit, pumpputeline, pakettiteline, etujarru ja Crescentin vaakunan koristama etuvalaisin; jokainen yksityiskohta on viimeistelty. Takavalokin loistaa illan hämäryydessä, kun poikajoukko lähtee testirundille Tapiolan pyöräteiden vieminä.

Olemme Silkkiniityllä fudista pelaamassa koko pitkän kesäisen iltapäivän. Illan joutuessa alkaa väsymys painaa ja laskeva aurinko ilmoittaa, että on aika mennä kotiin syömään. Kuljemme palloa pompottaen Veli-Matin kanakoppirivitalon ohitse. Vela jähmettyy paikalleen, ryntää pihalle ja rimputtaa ovikelloa raivokkaasti. Jotain on pielessä. Poikajengi jää seuraamaan draamaa. Veli-Matin polkupyörä on hävinnyt! Crescent on varastettu Velan kodin ikkunan alta, keskellä valoisaa iltaa. 

Veli-Matti istuu kiviportailla ja nyyhkyttää. Velan isä ja äiti kyselevät tuimana meiltäkin, mitä olemme tehneet. Aikuisten hämmennys tarttuu meihin. Kaikki puhuvat ja huutavat toistensa päälle. 

Pian on tapahtumien kulku selvillä: Veli-Matti oli ollut aamulla Pekon kanssa Westendissä uimassa, pyöräillyt kotiin syömään ja lähtenyt pallopelin huudot ja kiljahdukset kuultuaan Silkkikselle fudista pelaamaan. Pyörä oli jäänyt lukitsematta. Joku röyhkeä varas on taluttanut pyörän pihatien päähän ja polkaissut tiehensä. Kohta on koko Kolmirinne täynnä kiihkeää toimintaa. Pelikaverit järjestyvät fillaripartioiksi tutkimaan lähiympäristöä, aikuiset haravoivat takapihan metsikköä ja vallihautoja, pari autonomistajaa lähtee pyörän tuntomerkit saatuaan kiertelemään keskustan ulkopuolisia alueita. Ilta tummenee yöksi. Kultaista Crescentiä ei löydy. 

Kaksi viikkoa myöhemmin Veli-Matti kurvaa B-talon pihaan uudella pyörällä. Fillari on kolmivaihteinen, mutta merkki on vaihtunut. Sinivalkoinen polkupyörä on samaa merkkiä kuin minulla, Pyrkijä. Eihän Tapiolassa voi olla ilman omaa pyörää ja varakkaan perheen poikana ei Velan tarvitse tyytyä veljen vanhaa fillariin. Tapauksella on suuri merkitys koko Kolmirinteen poikalaumalle. Pyörät muistetaan lukita, vaikka vain piiipahtaisi Pika-Elannossa.

Pyörävarkaus on erittäin ikävä asia. Ikävä kyllä, minäkin sorruin sellaiseen, tosin erittäin lieventävien asianhaarojen vallitessa. Taloyhtiössämme oli pari vuoden välein merkittävä pahvilappuihin kirjoitetulla omistajan nimellä yleisissä ja ahtaissa varastotiloissa säilytettävä omaisuus. Naapurinamme asunut perheetön eläkeläisrouva oli muuttanut edellisenä vuonna toiselle paikkakunnalle. Hänen polkupyöränsä oli pyörävarastossa, ilman lappua. Olin nähnyt Ailin ajelemassa sirolla pyörällään kauppa-asioilla, joten tiesin tarkalleen, mikä oli hänen pyöränsä. Kun laputusaika jälleen koitti, kävin yksinkertaisesti kiinnittämässä yhden meidän pahveistamme häneltä varastoon jääneeseen fillariin. Ilman omistajalappua se olisi viety pihalle tuodulle roskalavalle.

Roskalavalle heitetyt tavarat olivat vapaata riistaa ja epäilin, että Monark olisi siirtynyt vahvemman oikeudella Hassanin omistukseen. Hassan ehtikin poimia lavalta sitä sun tätä, muttei Ailin Monarkia, joka oli tässä vaiheessa siirtynyt autotalliimme. Olin palauttanut Pyrkijän alkuperäiseen kuosiin, joten minulla ei ollut katu-uskottavaa krossipyörää.

Nyt Ailin vaaleanpunainen Monark tulisi kokemaan täydellisen metamorfoosin munamankeliksi. Kun olin saanut rungon hiottua ja kun harmaa pohjamaali oli kuivunut, koristelin sen liekkikuvioilla Tuulan hippipyörän ylijäämämaalit loppuun käyttäen. Takalokasuojan jätin, mutta nostin sen ylös sojottamaan taivaalle – vahingosta viisastuu. Etulokarin poistin ja eteen viritin roskalavalta löytyneen lastenfillarin 14-tuumaisen pyörän. Munahöylä ja mopon tanko kruunasivat koko komeuden. Ensiesittelyn suoritin eräällä uimareissulla. Työ oli kannattanut. Ihailijajoukko oli sankka. Varastetulla tavaralla ei kuitenkaan ollut siunausta. Kun vanhempieni avioero astui voimaan, korjasi isäni Monarkin takaisin vakiopyöräksi ja ajoi sillä pois. Jäin miettimään kumpi meistä oli se suurempi rosvo.

Taittuvarunkoinen Nopsa Kombi oli sellainen polkupyörien mäyräkoira. Värityskin oli tummanruskea ja 12-tuumaiset pyörät kuin lastenfillarissa. 70-luvun alussa se kuitenkin edusti ajan tyylikkäintä liikkumista. Pyörä oli äitini ostama kaiketi hänen omia kauppareissuja helpottamaan, kun autoa ei enää ollut eikä autotallia.

Pyrkijä tuntui kolholta näppärän pikkusykkelin rinnalla. Niinpä käytin sitä kirjastossa käydessäni. Kirjaston ikkunasta sain todistaa Nopsan varkausyritystä. Pyörän lukko oli pieni, rungon alatakahaaraan hitsattu ja pinnojen väliin työnnettävä metalliliuska. Se oli todella huomaamaton. Satuin juuri vilkaisemaan ulos, kun joku pitkätukka yritti napata Nopsan matkaansa. Ryntäsin portaat alas, mutta varas oli jo luovuttanut ja tönäissyt vastahakoisen Nopsan lumimarjapensaaseen. Pitkä letti vain heilui tuulessa epäonnisen rosvon painellessa karkuun.

Uusi kesätyöpaikkani sijaitsi Särkiniementiellä Lauttasaaressa – polkuetäisyydellä siis. Mäyräkoirafillarilla kuitenkaan en aikonut matkaa taittaa. Cassu ja Timo olivat hankkineet 10-vaihteiset Peugeot-harjoituskilpapyörät. Minä seurasin leijonalippua. Sininen Pökötti oli upea. Kymmenen vaihdetta teki pyöräilystä vaivatonta. Pukinsarvitanko oli linjassa pyörän muun ranskalaisen estetiikan kanssa. Kävimme pyörillä retkillä tai ajelimme muuten vain. Matka Lauttasaareen kesti vähemmän aikaa kuin bussilla. Rahaa säästyi ja kunto koheni.

Pyörä olisi vaatinut säännöllistä huoltoa tuollaisella määrällä kilometrejä: ketjun vaihtoa, rattaiden uusimista, puhdistusta ja erikoisöljyjä. Eikä kapearenkaisella kilpapyörällä voinut talvella ajaa. Kun kesäduunipaikka vaihtui Mankkaalle, kiikutin vielä hyväkuntoisen Peugeotin Tapiontorin urheiluliikkeeseen ja polkaisin ulos myymälästä satasen köyhempänä uudella Nopsa Duomaticilla.

Duomatic oli nimensä mukaisesti kaksivaihteinen kombimallinen sähäkkä pikkufillari. Vaihdeautomatiikka toimi kevyellä liikkeellä taaksepäin. Duolla kuljin töihin Xeroxille pari kesää. Muutenkin Nopsa oli kovassa käytössä ympäri vuoden. Kun vihdoin muutin pois Tapiolasta Helsingin Koskelaan keväällä 82, jäi Duomatic äidilleni. Monien vaiheiden jälkeen Nopsa on edelleen käytössä tyttärelläni Rovaniemellä.

Duomatic oli kiva pyörä, mutta Peugeotin tyyppistä fillaria jäin kaipaamaan. Kun Hassan meni osakkaaksi lauttasaarelaiseen urheiluliikkeeseen, sain reiluja alennuksia sekalaisia töitä vastaan. Piirsin firman varhaisen logon ja suomentelin välineiden ja laitteiden käyttöohjeita. Kaipuu oli niin kova, että eräänä kevätpäivänä menin Hassanin Amazon-Volvon kyydillä Laruun. Kotiin poljin Helkaman Kulkuri Kympillä. Kulkuri ei kuitenkaan ollut sellainen herkkäkulkuinen ranskatar kuin Peugeot. Mietin jo beessinruskean rungon hiomista ja maalaamista, kun Pekon tyttöystävä kertoi tarvitsevansa matkapyörää. Kaupat tehtiin molempien iloksi. 

Koskelassa Hämäläisosakunnan opiskelijakämpän vajassa meillä ei aluksi ollut minkäänlaisia pyörää. Olin nähnyt kaupungin pyöräteillä tandemilla liikkuvia, ilmeisen onnellisia pareja.

– ”Heidi, kuule. Mitä jos hankittaisiin polkupyörä? Voitais ajaa töihin. Säästettäisiin monen kuukauden bussilippurahat. Ja kunto kohenisi.” Kysyn Heidiltä lehteä selaillen.

– ”Miten me yhdellä pyörällä mennään? Istunko mä pakkarilla vai tangolla poikittain?” Vitsailee tuleva vaimoni.

– ”Heh heh. Mä tarkoitan siis tandempyörää. Nyt olis yliopiston tiedotuslehden myyntipalstalla yks melkein uus myytävänä. Vain 1300 markkaa.” Sanon ja näytän myynti-ilmoitusta lehdessä.

– ”Se on iso rahasumma. Sillä saa monta kuukausilippua.” Miettii Heidi ääneen.

– ”Joo. Mutta tällä voidaan mennä yhdessä töihin – niin ja retkille. Laitetaan parkkiin Elukan pihaan. Mä pääsen siitä päärakennukselle duuniin kävellen.” Intoilen jo ostopäätöksen tehneenä.

– ”Eikö me voida miettiä vielä?” Kysyy Heidi.

Soitin ilmoituksessa annettuun numeroon ja sovimme kaupantekopäivän. 

– ”Tällainen saksalainen Schauffin traktorihan tämä on, mutta kaksi kun polkee, niin kolmella vaihteella kulkee hyvin. Yhden kesän ehdittiin vaimon kanssa ajaa. Yli kaks tonnia tää on kaupassa.” Esittelee ikäiseni mies pyörää.  

– ”Minkäs takia ootte myymässä?” Kysyn ja kyykin tandemin vieressä.

Kysymykseni oli tyhmä. Myyjän vieressä seisoi hänen erittäin raskaana oleva vaimonsa. 

Koskelasta keskustaan tuli poljettavaa reilu puoli tuntia suuntaansa – juuri sopiva etäisyys työmatkalle. Pyörä lukittiin Heidin työpaikan, Eläintieteellisen kirjaston pihaan, josta kävelin Fabianinkadulle. Hankin vielä paremmat satulat ja sitten me poljimme, satoi tai paistoi. Koko kolme kuukautta, paljon ylikin, käytimme vain tandemia, eikä pelkästään työmatkoilla. Rehkimme myös Tapiolaan äitiäni moikkaamaan ja enoni luokse Pakilaan. Luontoretkiäkin taitoimme polkien. Saimme myös tottua siihen, että aina silloin tällöin  joku ”humoristi” alkoi suureen ääneen hoilottamaan Freemanin typerää ”Ajetaan me tandemilla” -joikua…

Tuollaisessa kolmivaihteisessa teräsrunkoisessa tandemissa etummainen ei voi aina olla varma, mitä takana istuva tekee. Tai onko hän edes kyydissä. Epäilyksiä Heidin polkemishaluista syntyi silloin tällöin, joskus pieneksi riidaksi asti.

Olemme liikennevaloissa aivan kotinurkilla Koskelassa ja joudumme pysähtymään. Laitan jalan maahan ja odotan vihreää. Vihreä syttyy ja polkaisen vauhtiin. Ehdin ajaa muutama sata metriä, kun eräs vastaantuleva opiskelijaneitonen pyytää päästä kyytiin. Otan sen huumorilla ja käännyn kommentoimaan asiaa Heidille. Takaistuin on tyhjä. Äkkiä jarrut pohjaan ja käännös ympäri. Jo kaukaa näen, että Heidi on hieman närkästynyt. Lähempänä tajuan, että se on lievästi sanottu. Hän puhkuu raivoa. Hän on hypännyt pois pyörän päältä jalkojaan verryttelemään. Eikä tietenkään usko minun selittelyjäni, etten huomannut mitään, kun olimme jo pitkään polkeneet. Jaloissa tuntui muutenkin raskaalta. Ei hän vielä tänä päivänäkään täysin niele totuutta tapahtuneesta. 

Tandem kulkeutui Järvenpäähän muuttokuormassa. Yhden lapsen kanssa pyöräily vielä sujui. Kun vaimoni odotti toista lastamme, ostimme auton ja tandem laitettiin myyntiin. Hyvin oli arvo säilynyt; saimme täsmälleen saman summan kuin olimme vuosia aiemmin maksaneet. Eikä pyöräily Schauffiin loppunut…

Tämä kertomus on julkaistu kirjassani “Tapiolan varjoissa” (Mediapinta 2020)