Mitä pitemmälle matkustat, sitä vähemmän tiedät, laulaa the Beatles-yhtyeen George Harrison Lady Madonna -singlen kääntöpuolella kappaleessaan The Inner Light, suomeksi ”sisäinen valo”.
Työskentelin vuosikymmeniä Helsingin yliopistossa kansainvälisiä opiskelijoita kaitsemassa. Tähän työhön kuului valitettavan olennaisena osana matkustaminen maihin, joista opiskelijoita saapui Helsinkiin. Monet, joille tällaisesta duunista olen kertonut, ovat kateellisina lyöneet käsiään yhteen, pyöritelleet silmiään ja sanoneet sen kliseisen sanayhdistelmän: unelmatyö.
Tein ensimmäisen ulkomaanmatkani 24-vuotiaana Mallorcalle ystäväni luokse. En saanut nukuttua matkaa edeltävänä yönä. En tietenkään saanut. Tämä sama insomniakuvio toistui jokaisen matkan aattona, oli sitten kyse lähdöstä Costa Ricaan kolmella ahdistavalla koneenvaihdolla Miamin kautta tai vain ikävystyttävälle, seisovan pöydän seminaarireissulle Silja Serenadella. Myös perheen kanssa tehdyt matkat, tehtiin ne sitten Kreetalle tai Keuruulle, tuottivat saman kyvyttömyyden nukkua ja monen päivän hermoilun ennen lähtöä.
Luistelin ulos matkastamme Balille – vaimoni 60-vuotissyntymäpäivää juhlistamaan – olemalla rehellinen kertoessani kerrankin todelliset syyt. Onneksi tyttäreni pääsi paikkaamaan poissaoloni. 16 tunnin lentomatka koneenvaihtoineen oli juuri niin kammottava kuin olin ennakoinut. Vaimoni ja tyttäreni olivat kahden viikon kaukoretken jälkeen pari viikkoa kipeinä. Siitäs saitte, mietin, vaikka toivottelinkin pikaista paranemista. Balin kuvatkin ovat vieläkin katsomatta. Kuulemma ei ole vielä löytynyt sopivaa hetkeä.
Koronapandemian iskiessä matkailurajoitukset koko voimallaan matkustusintoisten suomalaisten niskaan ja monien ystävieni voivotellessa kurjaa tilannetta, olin viisaasti hiljaa. Ystävyys on kallista, mutta niin oli myös matkustaminen. Kaiken lisäksi se on turhaa.
