Siinä se on, aivan terveysaseman kyljessä. Aseman oikea siipi kurottaa kohti tuota toista rakennusta, joka on väritykseltään identtinen, kuitenkaan siihen ylettymättä. Olisiko arkkitehti alunpitäen piirtänyt siiven pidemmäksi, mutta vaistomaisesti tajunnut kynänvetonsa symboliikan, kavahtanut tekoaan ja poistanut yhdyskäytävän pohjapiirroksesta. Tai ehkä kaupungin rahat loppuivat juuri siinä kohtaa. Lähekkäin talot ovat, muutaman kymmenen metrin päässä toisistaan.
Hoitokotiin on kaksi sisäänkäyntiä. Tien tasolla olevalta parkkipaikalta pääsee lukitsemattomista ovista suoraan valoisaan aulaan, josta on käynti ruokasaliin ja harrastetilaan. Aulasta ei pääse ylempiin kerroksiin. Kaartuva tienpätkä vie yläparkkiin. Pysäköin autoni sinne, koska menen tapaamaan kodissa asuvaa läheistä henkilöä.
Kuljen varovasti kohti takaovea syksyn ensimmäisen pakkasen liukastamalla asfaltilla. Käynti ovesta tapahtuu painamalla summerin nappia ja odottamalla, että joku kiireisistä henkilökunnan jäsenistä ehtii oven avaamaan. Joskus, hyvällä onnella, joku ohi kävelevä hoitaja avaa oven välittömästi. Useimmiten saan pitkään värjötellä sokaisevan kirkkaan halogeenilampun valaisemalla takapihalla.
Joskus painan summeria uudestaan, ja kadun sitä saman tien, sillä mistä minä tiedän, mikä on tilanne sisätiloissa. Pyydän anteeksi, kun selvästi harmistunut hoitaja laskee minut sisään käytävään. Hoitaja, nuori nainen, ei sano mitään ja haisee tuoreelle tupakansavulle. Käytävä on himmeästi valaistu, tai sitten pihan yletön kirkkaus luo sellaisen vaikutelman. Kyselen henkilön vointia. Saa odotetun ylimalkaisen, lyhyen vastauksen. Sitten nainen kääntyy tarmokkaasti kohti taukotilaa, josta kantautuu kovaääninen puheensorina.
Niinä harvoina kertoina, kun saan ystävällisen ja seikkaperäisen selvityksen, olen iloisesti yllättynyt. Erityisen mukavaa on kun hoitaja kulkee yhdessä kanssani pieneen huoneeseen suuren, tyhjän ruokailutilan perällä. Hoitaja, joka on minun ikäiseni tai jopa muutaman vuoden vanhempi, avaa oven, tervehtii ystävällisesti henkilöä, jota olen tullut tapaamaan, poistuu nähdessään, että tämä henkilö on saanut minuun kontaktin ja sulkee oven varovasti, liiallista ääntä huolellisesti välttäen.
Istumme muutaman neliön huoneessa, jonka nurkassa on televisio. Televisiossa näytetään ohjelmaa, jossa puolialastomat naiset kirmaavat kaukomaan valkealla hiekkarannalla. He nauravat ja kirkuvat. Suljen television. Miellyttävä rauha laskeutuu huoneeseen. Huoneen asukas katsoo kiitollisena minuun. Otan häntä kädestä ja kerron päivän tapahtumista työssäni toisessa, suuressa kaupungissa. Hän ei sano mitään. Puhuminen on loppunut jo aikaa sitten. Tunnen kuinka hänen laihat sormensa liikkuvat kämmenissäni.
Hän ottaa pitkän siemauksen tuomastani kivennäisvesipullosta. Laitan muovisen pullon vuoteen viereen yöpöydälle. Nostan lattialta sinne pudonneita paperisia nenäliinoja. Pöyhin tyynyn ja suoristan rypistyneen lakanan. Kysyn tarvitseeko hän jotain? Vastaus on, kuten tavallista, vaimea päänpudistus ja hymyn aavistus.
Istun vielä hetken hänen kanssaan tihenevän hiljaisuuden täyttäessä pienen tilan. Sitten sanon, että minun on mentävä. Olen ajanut suoraan juna-asemalta tänne. Olen nälkäinen, koska kello on jo yli seitsemän. Ja minun on vielä ehdittävä kauppaan. Tulen taas huomenna käymään, sanon ja nousen seisomaan. Lasken käteni hetkeksi hänen olkapäälleen. Poistun taakseni katsomatta. Kuljen melkein hiipien pimennetyn ruokalan halki. Taukotilasta kuuluu naurua. Ulos pääsen ilman apua. Oven sähkölukko surisee ja naksahtaa terävästi takanani.
Vedän keuhkoni täyteen viileää syysilmaa ja ravistelen puutuneita käsiäni. Suojaan silmiäni pihavalon häikäisyltä. Olen liukastua, kun kävelen mietteissäni kohti autoani. Avaan auton oven, kumarrun istumaan ja kiinnitän turvavyön. Istun pimeässä käynnistämättä autoa ja koetan selkeyttää ajatuksiani. Tiedän, että tapaamani henkilön aika kulkee kohti poispääsyä: kuukausi, kaksi ehkä kolme, arvioi lääkärikin.
Ajattelen savukkeelle haissutta nuorta naista. Miten hän välinpitämättömyydessään tulee jaksamaan ne pitkät vuosikymmenet, jotka hänen on vietettävä tuon talon vankina? Käynnistän auton. Kosketan vaistomaisesti pyyhkijän vipua. Kylmyyden tuulilasiin liimaamat pyyhkijänsulat rapsahtavat liikkeelle. Kumiset sulat liukuvat hitaasti huurtuneen lasin pinnalla.
Kyytinen, Pekka, kuvaaja
1968