Ovi suhahtaa takanani kiinni ja vaunu nytkähtää liikkeelle. Ehdin sittenkin aikaisempaan junaan. Viimeisen sata metriä säntään täyttä ravia; se kannattaa. Puolen tunnin odotus asemalla ei ole mikään miellyttävä vaihtoehto. Asematunnelin levykaupasta löytää kyllä ajankulua, mutta se taas johtaa vain – ainakin vaimoni mielestä – turhaan rahanmenoon.
Hengitykseni tasaantuu kun puikkelehdin täysien vaunuosastojen läpi kohti veturia. Etupäässä on aina väljempää. Siellä saa yleensä koko loosin itselleen. Voi ottaa kengät pois, nostaa jalat vastapäiselle penkille ja katsoa ohivilistävään syysmaisemaan. Syksyn värejä on vain aavistus näin alkupuolella kuuta. Tänään juna taitaa olla aikataulussa: kuulutus kähisee ”Pasila, Böle!”. Ei asetinlaitevikaa, ei lehtikeliä, ei vaihdepulmia, ei ohjausjärjestelmäongelmia…
Matka jatkuu nytkähtäen kohti Järvenpäätä. Hyvä. Ehdin kiireettä syömään ennen illan jääkiekkojunnujen vanhempainkokousta. Ensimmäisessä vaunussa on tusinan verran matkustajia. Joku lukee kirjaa, yksi ratkoo ristisanaa, toinen kuorsaa täydessä unessa, eräällä on on kuulokkeet korvillaan. Tänään en itse jaksa kuunnella musiikkia. Haen hyvän asennon ja suljen silmäni.
Yhtäkkiä kuulokemies ponkaisee ylös ja nykäisee kaapelin irti puhelimestaan. New Yorkissa on lentokone törmännyt World Trade Centerin torniin, hän meuhkaa. Puhelimen särisevä ääni täyttää koko tilan. Junan kolinan yli kuuluu radion uutislähetys, joka jatkaa yhteen menoon suorana lähetyksenä. Kaikki matkustajat terästäytyvät kuuntelemaan. Nukkuva nainenkin korahtaa hereille. Muut ohjelmat peruutetaan, ilmoittaa toimittaja.
Jotain kummallista on tapahtumassa. Kukaan ei saa tilanteesta tolkkua, ei radiossa eikä vaunussa. Jään Kyrölässä pois ja riennän puolijuoksua kotiin Mannilantielle. Painan kaukosäätimen on-painiketta.
Kuluu muutama sekunti kun lähetyssignaali muuttuu kuvaksi. Matkustajakone murskautuu torniin. Mitä tämä oikein on? Yksi torni on jo liekeissä. Onko tämä toinen kone? Vastaus tulee saman tien. Molempiin WTC-rakennuksiin on törmännyt suihkukone.
Heiluva kuva tarkentaa välillä kaduille, joilla ihmiset ryntäävät paniikissa pakoon. Torneista putoaa jotakin. Ihmisiä! Tämä ei voi olla vahinko. Tämä on hyökkäys – terrori-isku Amerikan sydämeen, sanoo kiihtynyt ääni. Jään lumoutuneena ja järkyttyneenä tuijottamaan tapahtumien vyöryä kuvaruudulla. Yksi torneista romahtaa. Kello on varttia vaille. On pakko lähteä, jos aion ehtiä kokoukseen.
Pankin yläkerran kokoussalin täyttää tavanomainen hälinä. Paikalla ei kuin kourallinen ja mekin kaikki miehiä. Ei kai tässä kauan mene? Ehdotan, että valmentajan valinta jätetään seuraavaan kertaan. Yhdysvalloissa on tapahtunut tyrmäävä isku keskelle Manhattania. Haluamme varmaankin kaikki päästä kotiin seuraamaan suoraa lähetystä? Ehdotukseni ei saa kannatusta.
Jotkut rättipäät vähän häiriköi – sanoo liituraitapukuinen tyyppi oikealla puolellani.
Kyllä tämä valmentajakysymys on nyt kerta kaikkiaan hoidettava ja ehtiihän sitä telkkaria myöhemmin illalla vilkaista, murahtaa puheenjohtaja ja lisää, että tämä on todella tärkeää poikien jatkuvalle menestykselle. Viime kauden pronssimitalit on kirkastettava.
Jenkit panee taatelintallaajat kuriin, poikki ja pinoon – naureskelee urheiluasuinen partasuinen valmentajaehdokas toisella puolella pitkää pöytää.
Yhdeksältä olen takaisin kotona. Studiossa haastatellaan ministeriä, Erkki Tuomiojaa. Molemmat tornit ovat romahtaneet. Iskuja on tehty myös muualle Yhdysvalloissa. Videokuvastoa kelataan edestakaisin, uudestaan ja uudestaan. Kuolonuhreja voi olla yhtä paljon kuin talvisodassa, miettii Tuomioja. Seuraan lähetystä puoleen yöhön.
Moni asia on nyt muuttunut. Poikani toive lopettaa jääkiekon peluu toteutuu huomenna. Soitan sille vastavalitulle partasuuvalmentajalle. En halua olla mukana tuossa jengissä. Sama tapahtui aiemmin poikien jalkapallojoukkueelle: tämä kun ei voi olla vain liikuntaharrastus, ymmärräthän? Kilpailuvietti on saanut osasta vanhempia pitävän kuristusotteen. Me molemmat, poikani ja minä, tulemme olemaan tyytyväisiä.
Aamulla odottelen Kyrölän asemalla junaa Helsinkiin. Tervehdin tuttavia. Vaihdamme muutaman sanan eilisestä. Ihmiset ovat hiljaisia, hämmentyneitä. Moni selailee lehteä laiturilla seisten. Kovaääninen räsähtää eloon: ”H-juna Keravalle, Tikkurilaan ja edelleen Helsinkiin kulkee noin 15 minuuttia aikataulustaan jäljessä”. Ja vaikenee. Katson Maaseutuopiston peltojen yli ja kuvittelen näkeväni järven. Moni asia on muuttunut. Kaikki ei kuitenkaan.
