Suomalaisten onnellisempi puolikas

Saanko esitellä itseni? Olen Hamlet. Sukunimeni on on tuiki tavallinen Turakainen. Veljeni nimi on Laertes ja sisareni sai kasteessa Ophelia-nimen. Nämä, sanoisinko hieman originellit, nimet selittyvät sillä, että isämme oli intohimoinen Shakespeare-harrastaja ja Hamlet sattui olemaan hänen suosikkinäytelmänsä. Äitimme oikea nimi oli Kerttu, mutta isämme ei koskaan suostunut häntä tuolla nimellä kutsumaan. Arvaatte varmaan, mikä äitini nimeksi näissä olosuhteissa siunaantui. Aivan oikein! Gertrude… Hyvällä päällä isäni saattoi hellitellä vaimoaan Gerttuli-lempinimellä. 

Joka tapauksessa, toimin Hämeessä kiinteistönvälittäjänä. LKV, YKV ja AKA on suoritettu ja olen marinoitunut alalla vuosikymmeniä. Myyn pääasiassa kalliita uudiskohteita, mutta, vaihtelun vuoksi, olen kaupannut myös kauniin kotiseutuni arvorakennuksia: kartanoita, 1800-luvun hyvin säilyneitä pihapiirejä ja 1900-luvun alussa rakennettuja pitsihuviloita. Jalasmökit ja kelohonkahirvitykset saa joku nuorempi kollega ottaa kontolleen. 

Tässä työssä olen päässyt kohtaamaan melkoisen määrän – miten tuon nyt kauniisti muotoilisi – eksentrisiä keissejä. Myymäni kohteet ovat sen verran hintavia, etten ole joutunut tekemisiin crocskopioperheiden kanssa. Ajattelin vuosikymmenien aikana parkkiintuneeni ja tulleeni immuuniksi nousukasmaiselle moukkamaisuudelle. Niinhän sitä luulisi… Koska kaikki kaupankäynti on täysin luottamuksellista ja asiakkaidemme tiedot jäävät vain yrityksemme rekisteriin, esiintyvät henkilöt tässä tosikertomuksessa vain oikeilla etunimillään. Sukunimi olkoon vaikka, noh, Citiläinen. 

Kun kuulin, että täysin alkuperäisenä säilynyt, saman suvun hallussa 1700-luvun alusta asti olleen tilan talonpoikaispäärakennus luhteineen, navettoinneen kaikkineen tarjottiin meille myytäväksi, kaappasin kohteen surutta itselleni. Jätin nuoremmat älkooveet nuolemaan näppejään. Arvokohteen hinta hipoi puolta miljoonaa, joten saatoin olla varma ettei pihaan porhalla perusperhe vanhalla Toyotanrämällä. Näin ei todellakaan käynyt. Tapahtui jotain paljon, paljon vulgaarimpaa… 

Jo ensimmäisessä puhelinkeskustelussa hämmennyin hieman autokauppias Aito Citiläisen hyökkäävästä ja joka detaljeesta kummallista herjaa laukovasta puhetyylistä. Ensikosketus on aina jonkinlainen hyppy jalat edellä tuntemattomaan, niinpä annoin sanallisen röykytyksen mennä korvistani sisään ja ulos. Sain joka tapauksessa sovittua näytön parin viikon päähän ja herra Citiläinen vakuutuksen siitä, että hänen ostoaikeensa olivat seriöösit. Minulla on tuhat rautaa tulessa, joten en ehtinyt tuota yhtä näyttöä sen enempää pohtimaan.

Periaatteni on, että olen aina paikalla hyvissä ajoin, ainakin puoli tuntia ennen sovittua tapaamisajankohtaa. Astuessani autostani ulos, tunnen kuinka vanha, hyvin hoidettu miljöö huokuu rauhaa ja menneiden vuosisatojen määrätietoista uurastusta. Tämäkin vauras pihapiiri on lunastettu ja kasvanut ankaralla työnteolla ja uhrautuvalla säästäväisyydellä. Noiden ponnistusten hedelmän näen nyt edessäni. Täältä ovat lähteneet perheen lapset ja lapsenlapset opintielle kavuten kovalla työllä korkeisiin akateemisiin oppiarvoihin nousten myöhemmin merkittäviin asemiin yhteiskunnassamme. Availen ovia ja ikkunoita laittaen kaiken valmiiksi katselmusta varten. Vaikka sukukokousten pitopaikka, vanha navettarakennus ei ole enää vuosikymmeniin ollut eläinsuojana, voin silti aistia delikaatin menneiden aikojen aromin sen sisätiloissa. Juuri kun olen sulkemassa ovea, pihaan kurvaa sora ryöpyten suuri valkoinen Volvo. Tiedättehän, sellainen panssarivaunun kokoinen citymaasturi, jonka erottaa tankista sillä, ettei Volvossa ole tykinputkea. Astelen kohti pölypilveä. Kuuluu neljä oven pamausta ja pilvestä työntyy esiin pääkaupunkiseudulta toista tuntia matkaa taittanut Citiläisen perhe. 

Tähän haluan hetkeksi pysäytyskuvan. 

Perheenpää Aito C. on tukeva kaljuuntunut, mutta muuten karvainen, nelikymppinen mies, jonka vatsa roikkuu kalliita eräshortseja ylhäällä pitävän käärmeennahkaisen vyön yli. Kädet lanteilla pönöttävän miehen aviator-mallisten Ray-Ban -aurinkolasien kehystämä pää pyörii kuin paarmalla vainuten tarkasti ilmeisen epäystävällistä ympäristöä. Aimon vieressä köhii hänen vaimonsa Laina C., joka on noin kolmasosa miehestään, pyyhkien pölyjä Dolce & Gabbana -kesäleningistään.

Perheen juniori, Jesse C. laahustaa vetelin askelin isänä vierellä – logoista päätellen – hintavat vaatteet roikkuen hintelän vartalonsa peittona. Kuulokkeet korvilla, totta kai, ja Versace-lakin lippa on asiaankuuluvasti niskan puolella. Tytär, Jessika C., joka on selvästi tullut isäänsä, nyrpistelee leveää pystynenäänsä etsien ilmeisesti nenäliinaa Louis Vuitton -laukustaan. 

Mutta nyt live-lähetykseen ja avausrepliikkiin, jonka lausuu nuori herra Jesse C. 

– Viddu, faija mikä saatana tääl döfää. Vidun hirvee dunkkis! Mihi vidun böndelle meikä on, viddu, roudattu. 

Laina puuttuu kunnon äidin lailla poikansa törkeään kielenkäyttöön: – Jesse! Eikö tuosta kiroilemisesta ole puhuttu. Saatana on ruma sana. 

– Viddu, joo. Sori mutsi! Pyytää Jesse anteeksi ja kaivaa nenäänsä. 

Seuraavaksi puhuu kummalliseen violettiin Diorin säkkiin pukeutunut pulska tytär, nenäliina räikeästi maalatun suunsa edessä. – Mamma, minä en kerta kaikkiaan voi hengittää tällaista, pölyistä, saastunutta ilmaa. Pappa, anna avaimet. Menen autoon odottamaan. 

Jessika saa avaimet ja jää istumaan tummennettujen lasien suojaan. Auto hyrisee hiljaa tyhjäkäynnillä, ilmastoinnin suhistessa vienosti. 

Yksi Citiläinen pelistä pois, mietin mielessäni odottaen pölyn laskeutumista. Perheenpää rynnistää kohti minua, työntää kouransa eteensä pyrkimyksenään oletettavasti kättely. Huokaisen syvään ja ojennan käteni, jota hän rutistaa voimiensa takaa. Jos ei henkistä yliotetta tiedä saavansa, sen voi aina kompensoida ra’alla fyysisellä voimalla. Tiedän tyypin ja kestän käteni runtelun ilmeenkään värähtämättä. On tervehdysten aika. 

– Jess! Aito Citiläinen, moi, moi, moi! 

– Päivää ja tervetuloa näyttöön. Olen Hamlet Turakainen. 

– Jess! Tässä on vaimoni, Laina. Hän on muuten maalta kotoisin. Järvenpääläisiä. 

Luulin aluksi isän kutsuvan poikaansa, mutta keskustelumme edetessä tajusin, että kyseessä oli perheenpäähän juuttunut puhemaneeri: jatkuva jess! -huudahtelu vastannee tuota-, niinku- tai tavallaan-sanojen toistelua. 

Jesse laahustaa paikalle kuin kutsuttuna, johon isä:

– Jess! Jesse jätti lukion kesken. Koulunkäynti on pelkkä ajan haaskausta, sanoin minäkin. Jess! Poikani ansaitsee kymppitonnin viikossa. Hän on somepersoona, tiktokkari, tubettaja ja räppäri, Yesman. Suomen tunnetuimpia, tiedät varmaan. Seuraajia on kolme miljoonaa ympäri maapallon, mikäli maa nyt pallo onkaan. 

– Viddu, faija. Diip shittii! Viddu, follovereit on siis viis miljoonaa, viddu! 

Lainakin haluaa antaa tassua. Hän ei purista. Tuntuu kuin olisin saanut käteeni kuolleen silakan, joka luiskahtaa saman tien pois. Ehtii kuitenkin kehumaan auton turviin paennutta tytärtään: – Jessika on koko suvun ylpeys, suorittaa parhaillaan akateemista someinfluenssan loppututkintoa Inhvluensöörs Äkädeemyssä Tampereella. Herkkä ja fiksu citytyttöhän tuo on. Ei kestä yhtään maaseudun tuoksuja, ei. 

Nyt kun tästä koettelemuksesta on selvitty, otan ohjat käsiini. 

– Pidemmittä puheitta, emmeköhän lähde katsomaan tätä ainutlaatuista kohdetta. Tällaista ehjää, hyvin hoidettua talonpoikaismiljöön kokonaisuutta ei kovin usein olekaan tarjolla. 

Ennen kuin ehdin tämän pidemmälle, minut keskeyttää Laina C. avautuen heidän kiinnostuksensa syystä maaseutua kohtaan. 

– Luin juuri Helsingin Sanomien kuukautisliitteestä, että suomalaisten onnellinen puolikas omistaa kesämökin. Me kuulumme ehdottomasti tuohon onnelliseen puolikkaaseen. Me emme tietenkään mitään mummonmökkiä halua, emmehän, Aito? 

– Jess! Emme tietenkään! Me haluamme huvilan järven rannalta. Tämähän on huvila? Jess? 

Nyökkään vaimeasti ja poimin salkustani kohteen esitteet ja muut asiaa valottavat paperit: alueen kartan, rakennusten pohjapiirrokset ja kuntotarkastusraportin. Alan kertoa lyhyesti paikan ja rakennusten historiasta. En pääse kovin pitkälle, kun herra Citiläinen tempaisee kohteen paperit itselleen, pyörittelee niitä hetken käsissään kuin ymmärtäisi niistä jotain, vilkuilee vihamielisesti ympäri pihapiiriä ja tunkee koko nivaskan shortsiensa takataskuun. 

– Jess! Mennääs vähän tarkemmin katselemaan minkälainen rötiskö tämä oikein on. 

Päärakennuksen tammiset pariovet ovat valmiiksi auki. Joten suuntaamme sinne ensin. Ehdin vain sanoa, että tuvan interiööri on pieteetillä dekoroitu. Sen jälkeen alkaa herra ja rouva Citiläisen dialogi, johon en saa mahtumaan sanaakaan väliin. Perheen poika pudottelee viddu-välimerkkejä sopiviin kohtiin. 

– Jess! Vai tällainen möksä. Onhan tässä tilaa. Varsinkin kun nuo väliseinät kaadetaan. Hirsilattian päälle kivijäljitelmälaminaatti ja nämä likaisen tummat pinnat peittoon valkoisella muovitapetilla. Jess! 

– Aito! Keittiö on aivan kamala. Tänne pitää saada kromia ja kirkkaita ledivaloryppäitä. Tuo kulahtanut hyllystö pois ja miksei koko seinä. Tähän mahtuisi ehkä se jääkaappi-kylmäkaappi-pakastin -huone, jota olen mielinyt. 

– Jess! Noiden ravistuneiden ikkunoiden tilalle karkaistut peililasit, että intimiteetti säilyy. Valkoinen nahkakalusto tuomaan valoa ja tyyliä. Tuolle seinälle satatuumainen 4K ja Genelecit joka nurkkaan. 

– Viddu, pleikkari vitonen ja x-böxi. Geimeillä saata… Viddu, sori mutsi. Vidun govaa luukutusta. 

– Jess! Yläkertaan vievät narisevat portaat pois ja tilalle hissi. Jess! Kestääkö, kuulkaas Hamletti, yläkerran lattia biljardipöydän painon. Ai ei! Kromatut teräspalkit vain lattiaa vahvistamaan, niin kyllä kestää. Jess! Tämä on tapultelu. Mennääs katselemaan niitä muita tönöjä. 

Aiton ja Lainan suunnittelu saa lisää kierroksia, kun olemme päässeet ulos pihapiiriin. Tässä vaiheessa Jesse C. saa tarpeekseen. Onhan esittely kestänyt jo vartin. 

– Viddu, faija mä en salee viitti enää dallaa, viddu. Mä, viddu, joinaan systerii bilikassa, viddu. 

– Jesse! Sinua ja Jessikkaa me ollaan tässä ajateltu. Nyt tulet mukaan! Tuo lato, tai mikä tuo haiseva läävä onkaan, puretaan ja isi rakennuttaa sinulle oman räppistudion. Jess? 

– Viddu, faija, älä viitti ragee! Oolsprait, viddu, mä tuun. Viddu, kiitti! 

Aito C. lietsoo itsensä visiohurmioon, jota Laina C. komppaa innokkaasti. 

– Jess! Tuo, tuo ja tuo rakennus saavat lähteä. Niiden tilalle vieraille tulee viihtyisät tilat uuteen valkoiseksi rapattuun kolmikerroksiseen betonivillaan. 

– Kuusiaita kaadetaan ja tilalle tulee tuijaa. Nuo isot puut samoin. Nehän voivat kaatua ihmisten päälle!

– Jess! Koko piha asfaltille. Ei tarvitse enää pölyä niellä. Tuo rantaan menevää tietä reunustava koivukuja poikki ja pinoon. Siihen myös asfaltti, että huvijahti saadaan rekakalla suoraan rantaveteen kellumaan koko kesäksi. Samoin lasten vesijetit viedään trailereilla tuohon poukamaan ruopattavaan marinaan. 

– Viddu, joo. Jetillä veskulla saata… Viddu, sori mutsi. Vidun govaa luukutusta. 

– Valkoista hiekkaa tilataan Thaimaasta. Ai että saadaan kiva kesäbiitsi. Kulta, riittääkö 50 kuutiota? 

– Jess! Otetaan saman tien 100. Nämä muinaissaunat veks. Tilalle lasinen teräsrunkoinen kylpylärakennus. Sinne saadaan porealtaat, vastavirta-allas ja iso patio. Kalusteiksi valkoiset polyrottinkilepotuolit ja teräsrunkoiset kuitusementtipöydät. 

– Tuo auringonlaskun peittävä kallio räjäytetään. Saadaan kunnolla aurinkoa rannalle. 

Olin seisonut sivummalla kuuntelemassa visiointia. Samalla tuskaisesti miettien, miten tästä hunnilaumasta pääsisi eroon lopullisesti – ja ilman käräjöintiä. 

– Anteeksi, että puutun herrasväen visiointiin. Valitettavasti tuo ranta on suojeltu kalliomaalauksien vuoksi. 

– Viddu, onks siel jotain gamlaa tägii? Viddu, mä spreijjaan siihe stoneen oman graffitin, viddu. 

– Valitettavaa on myös se, että pihapiiri ja rakennukset ovat Museoviraston kirouksen alaisia. Kaikkiin tehtäviin muutoksiin tai vaihdoksiin, ovien saranat mukaan luettuina, pitää hakea lupa oikeusmenettelyllä. Luvan saaminen – niitä myönnetään erittäin kitsaasti – kestää parhaimmillaankin vuosia. Tuon mainitsemanne koivukujan molemmin puolin on sisällissodan aikaisia joukkohautoja: vasemmalla puolella punaisten ja oikealla valkoisten kalmoja. Epäillään myös nälkään kuolleita venäläisiä sotavankeja haudatun pihan keskellä seisovan suuren tammen ympäristöön. Lisäksi huhutaan, että päärakennuksessa kummittelee yläkertaan lukitun ja sieltä omituisesti kadonneen murhanhimoisen vähämielisen peräkamaripojan haamu. Perääntyvien saksalaisten tiedetään toisen maailmansodan lopulla upottaneen järveen myrkkykaasutynnyreitä, joita jatkuvista etsinnöistä huolimatta ei ole paikannettu. Japanilaiset taasen… 

Kuuluu vain kolme autonoven pamausta ja raivokas kiihdytys. Menen sulkemaan päärakennuksen tammiset pariovet. Pihan lehmuksessa livertää peipponen. Järveltä kuuluu joutsenen huuto.