Olipa kerran ympyriäinen kuningaskunta puolipallon muotoisen merenlahden äärellä jossain kaukana maapallon toisella puolella. Kuningas ja kuningatar olivat pyöreitä kuin pallot, samoin heidän poikansa prinssi Bullea. Prinssi Bullea oli paksu, hyväntuulinen ja ystävällinen. Hän ei tiennyt mitään hauskempaa kuin villisian virtsarakosta puhalletun pallon potkiminen alamaistensa kanssa. Kansa rakasti prinssiä ja prinssi kansaa. Mutta kuinka ollakaan, kuninkaan ja kuningattaren tytär, prinsessa Catala oli kaitaluinen ja hintelä kuin heinäseiväs. Catala toivoi kaikille pahaa, paitsi tietenkin itselleen. Itselleen prinsessa toivoi vain paljon, paljon, paljon rahaa.
Yrmeä Catala katseli linnan kapeasta akkunasta Bullean alhaista ilakointia rahvaan kanssa ja mietti häijyssä mielessään kavalia juonia kuinka pilata tuon viattoman ja koko kuningaskunnan yhteiselle kansalle iloa tuottavan sianrakolla pelailun. Tuohon päättömään hauskanpitoon oli saatava tiukat säännöt, rankat rajoitukset, pahansuopaa kilpailuhenkeä ja inhaa eripuraa. Ennen kaikkea, se oli pantava tuottamaan tuhottomasti tukaatteja Catalan kapiokirstuun. Prinsessa hieroi luisevia käsiään yhteen ja ryhtyikin heti tuumasta toimeen.
Jatkuvalla imelällä liehakoinnilla Catala kieroili itsensä kuningas Bulleron mielisuosioon. Eihän ollut mitenkään soveliasta, että ylhäinen prinssi potkii palloa vähäpätöisten, kurjien kansalaisten kanssa. Ehdottomasti vain lipevä hoviväki ja toimettomat ritarit voisivat muodostaa joukkueet. Resuinen roskaväki pakotettaisiin maksavaksi yleisöksi kuningatar Balleron vehreään puutarhaan piirretyn kentän reunoille. Pallon saisi tehdä vain kuninkaan itsensä ampuman villisian virtsarakosta. Näitä kuninkaan sinetillä leimattuja rakkoja myytäisiin sitten kalliiseen hintaan rahvaalle. Kansan joukkoon lähetettäisiin kuninkaan korvia ja silmiä kylvämään riitaa ja rähinää. Jokaisen kansalaisen olisi kannatettava joko Hirmuiset Hovarit- tai Raivoisat Ritarit -joukkuetta. Alamaisille myytäisiin kovalla rahalla pelitunikoiden kopioita. Kansa pakotettaisiin myös maksamaan saavillisen sekeleitä, jos jompaankumpaan joukkueeseen hankittaisiin uusi pelaajaniljake.
Paksu kuningas Bullero kuunteli vahaisilla hörökorvillaan Catalan pahanilkistä sirkuttelua ja siveli sivettikissan rauhaseritteellä öljyttyä partaansa. Ja katso! Kuningas näki, että Catalan neuvot olivat hyviä. Ja niin lähtivät kuninkaan lähetit valtakunnan jokaiseen kolkkaan – noin kuvainnollisesti tietenkin, koska kuningaskunta oli ympyrän muotoinen. Eikä kulunut kauaakaan, kun prinsessan niljakkaat ajatukset saivat päivänvalon. Siellä he kolme, Bullero, Ballero ja Catala, viettivät loputtomia pitoja linnan suuressa, lipputulotukaateilla kullatussa salissa kylpien aina välillä kansalta huijatuissa sekeleissä.
Vaan miten kävi iloisen prinssi Bullean? Hänetpä pantiin laukkaamaan pitkin areenaa seepran talja niskassaan ja puhaltamaan torveen aina, kun joku pelaajista leikki kuollutta. Kuinka kansa vihasikaan prinssiä. Hänen päällensä syljettiin. Hänen kunniakas nimensä poljettiin pallokentän lokaan. Hänelle huudettiin ilkeyksiä: ”Tullos poies sieltä pahainen prinssi, siel’ on sianrakkopeli!” ja ”Bullea ong juur guin sogea lebaggo!”.
Niin kansa kurjistui tajuamatta koko jutusta yhtään mitään ja sen elinikäodote laski kuin lehmän häntä. Mutta kuningas, kuningatar ja prinsessa elivät onnellisina yli kaksisataaviisikymmentävuotiaiksi, kiitos Sveitsissä tehtyjen verensiirtojen ja uuden kiinalaisen geeniteknologian. Sen pituinen se.
Tämä kertomus on julkaistu kirjassani Kymmenen vuotta linnaa (Mediapinta 2021)
Piirros, Trista Ramberg