Otsolahden rantaan fisustaa, 1/2

Legenda valtavasta ruutanasaalistani jäi elämään. Pyörähdimme monta kertaa ongella siinä Otsolahden venevalkaman viereisessä matalassa savisessa lahdenpohjukassa kalataikina käärittynä levinpaperiin. Taika oli kadonnut. Ruutanoita ei tullut eikä muutkaan kalaa. Ei taikinalla, ei madoilla, ei millään. Menetys ei tosin ollut suuren suuri, olihan Otsolahden rantamilla muitakin onkipaikkoja. Ruutanoiden lopullinen tuho koitti hieman myöhemmin, kun marina-aluetta laajennettiin.

Veneily on suosittu harrastus tapiolalaisten keskuudessa ja Otsolahti se keskusta-alueen läheisin venesatama. Lahti on kuin tehty veneille. Länsiväylän kannas ja silta suojaavat sitä kovilta tuulilta ja veneitä rynkyttävältä aallokolta. Otsolahdesta ulos ja sisään käy reitti kapean sillanalusväylän kautta. Niin kapean, että kun veneiden koko kasvaa, saa pöhöttyneen huvialuksen kirppari pitää kielensä keskellä suuta, ettei luksusjahti kylkiään kiviin raavi.

Paitsi veneiden koko myös määrä kasvaa. Laituripaikkoja jonotetaan ja Tapiola Tänään -lehden Lukijan kirjeet -osasto täyttyy vaatimuksista paikkamäärän kasvattamiseen. Painostus tuottaa tulosta: ruutanoiden rehevöitynyt kotipoukama ruopataan. Betonivalu laattoineen leviää kohti lahden pientä saarta nielaisten koko pohjukan ja enemmänkin.

Puolet Otsolahden rannoista on nyt veneiden valloittamaa. Kierrämme lahtea ympäri ja laskemme veneitä olevan 213. Tulee kiistaa siitä lasketaanko puoliksi uponneet hylyt mukaan ja entäpä tyhjät paikat – onko vene vain väliaikaisesti poissa? Yhtä mieltä olemme siitä, että paljon on paatteja lahdella. Yhtä aikaa laiturialueen paisumisen myötä ranta-aluetta muutenkin siistitään ja dekoroidaan: penkit ja puistotiet kesyttävät villin merenrantaluonnon. Lukitut laiturit ovat kuitenkin vain hidaste – ei ylitsepääsemätön este.

Isäni oli myynyt mahonkisen veneensä. Venelaiturin portin avain jäi kuitenkin keittiön rojulaatikkoon. Laiturin päädyssä oli syvää. Otsolahden veneistä vapaatkin rannat olivat epäkäytännöllisiä ongintaan. Ne olivat matalia ja mutaisia. Teleskooppivartisilla onkivavoilla olisi yltänyt äkkisyvän reunalle ahventen valtakuntaan. Tuollaiset vavat tulivat, harmi kyllä, markkinoille vasta seuraavalla vuosikymmenellä.

Jo nelimetrinen bambuvapa oli hankala kuskattava polkupyörällä, kun fillarin yhdessä sarvessa roikkui matopurkki ja toisessa ämpäri mahdollista saalista varten. Kahteen osaan lyhenevä, reppuun mahtuva heitto-onki osoittautui parhaaksi kalastusvälineeksi – nimenomaan mato-ongintaan. Kuviakin viskottiin Otsolahden rantakallioilta, mutta olisivatko vieheet olleet vääränlaiset, kun saalista ei juuri herunut. Virvelillä kohon syötteineen sai lentämään kauaksi rannalta.

Tietyllä tuulella isoja ahvenia tuli kotiin vietäväksikin. Lahnat ja särjet luovutettiin herkuiksi Tapiolan runsaalle villikissapopulaatiolle. Venelaiturin syvä kärki oli se paras metskauspaikka. Syöttiä ei tarvinnut yrittää viskoa metrien päähän, riitti kun laittoi syvyyden oikeaksi ja laski siiman painoineen ja koukkuineen virtauksen vietäväksi. Arki-iltapäivisin saimme tuohuta rauhassa. Viikonloppuina veneliikenteen kiihtyessä piti löytää jokin rauhallisempi ympäristö. Eikä pikkupoikien laiturilla hengailua puolitutut veneenomistajat tuntuneet oikein hyväksyvän. Kaikenlaista sanomista tuli ohi sätkättävistä paateista. Kalastus kielletty -kyltti ilmestyi laituriportin viereen vasta syksyllä.

Onkiminen oli kesän aktiviteettien pyhän kolminaisuuden yksi osa pallon potkimisen ja uimisen ohella. Ehkä tuohon kolmiyhteyteen ulkojäseneksi pitää vielä lisätä pyöräily. Jalkapalloa pelaamaan pääsi helposti kävellen, mutta fillarit olivat edellytys nopealle siirtymiselle uima- ja onkipaikoille. Polkupyörillä pääsi helposti muutaman kilometrin matkan kantamuksineenkin, mutta liikkumasäde ei juuri sitä kauemmas ulottunut. Takaisinkin oli päästävä, väsyneenä ja nälkäisenä, parhaassa tapauksessa ämpärissä loiskivien kalojen keralla pyörää taluttaen.

Moottoritien leveän maakaistaleen ulapan puolelle matkaaminen tarkoittaa turhan laajaa kierrosta, koska alikulkuja ei kovin tiheään ole rakennettu. Aikamme veneliikennettä sillan ali tarkkailtuamme tajuamme, että suorin reitti meren puolelle kulkee väylän reunoja pitkin. Fillareilla etenee helposti lähelle massiivista siltakannasta. Pyörät vain lukkoon puun juurelle ja pyyntivehkeiden kanssa loikkimaan kivikkoa pitkin aukolle.

Kokeilimme myös ongintaa väylällä, mutta moottoriveneiden peräaallot sotkevat siimat ja veneiden kipparien hätistely häiritsee. Pian katselemmekin eteemme aukeavaa aavaa merta luotoineen ja saarineen. Rämpiminen kivikossa kannattaa. Hassan saa virveli-mato-onki -hybridillä kohon kellumaan metrien päähän. Tyynellä säällä, tuolloin vielä kirkkaassa vedessä, näkee kuinka ahvenet uiskentelivat syötin ympärillä. Näkymä on jännittävä – kuin kaitafilmiä katsoisi. Mikä noista kyrmyniskoista nappaa kiinni? Kun koho sukeltaa pinnan alle, räjähtää Abumatic räikäksi. Äkkiä jarrulla hiljentämään ja sitten kelan kampea vimmatusti pyörittäen kuulaassa vedessä tempoileva vonkale kivikolle sätkimään. Pian on Haskin varusteluetteloon lisätty haavi. Liian monta abborea lipsahtaa kivien lomitse takaisin vapauteen.

Keskellä kesää lähes koko 60-luvun  minulle tuli säännöllisesti muutaman viikon tauko Otsolahden rannoilla samoiluun. Onkimisvietti piti tyydyttää Sääksjärven rannoilla. Ensimmäisen kalanikin sain Ritvalassa Vekan kesäkodin jyrkältä kalliolta onkien. Särki se oli valokuvasta päätellen. Se oli siinä mielessä enteellistä, että särki tuli olemaan pääasiallinen saalis rannalta metskatessa ja muutenkin.

Isäni kanssa lähdimme joskus soutuveneellä kokeilemaan kalaonneamme kauemmaksi matalista rantavesistä. Oli jännittävää työntää vene vesille varhain aamulla auringon noustessa, viileän yön jälkeisen usvan vielä viipyessä järven yllä. Eväitä emme turhaan mukaan ottaneet. Täyshoitolan runsaalle aamiaiselle ehti hyvin soutamaan, kun vellikellon kilkatus kantautuisi korviimme. Heitto-onget olivat meillä molemmilla mukana ja kyllä minä vettä piiskasinkin niin että käteen sattui. Viehettä vaihdettiin vähän päästä. Sellainen viehe, jolla isäni sain viisikiloisen hauen, muuttui minun onkeni siiman päässä epäkiinnostavaksi kaiken tyyppisille kaloille.

Kävimme luodoilla ja lähisaarilla. Mitään en virvelillä saanut. Mato-ongella tuli kalaa. Särkiä tietysti enimmäkseen. Olihan kesäkodin kissoille jotain viemistä. Veneretkien jännitystä lisäsi veneen kokassa kivien vahtiminen luotoa lähestyttäessä. Jotain kumman pelottavaa oli tyynen pinnan alla mustina vilahtelevissa, levän kuorruttamissa suurissa kivissä. Pitkät, vihreät levälonkerot hulmusivat sumuisen aamun tummaksi loihtimassa vedessä kuin hiukset jonkin veden alla väijyvän peikon muodottomassa päässä. Jos kokka osuu peikkoon, se kiskaisee veneen järven pohjaan ja syö meidät suihinsa. Arvattavasti en ollut kovin hyvä navigaattori…

Kalaonnen varmistamiseksi päätin tehdä pitkäsiiman. Ohjeita sain pariltakin vekkalaiselta kalamieheltä. Kalalankaa löytyi kyläkaupasta, samoin koukkuja. Puulaatikon naputtelin itse kasaan. Laatikon reunan ympäri tein sahalla kolot syöttilankoja varten. Kesäkaverini, Ilkan kanssa koukutimme 15-metrisen siiman. Pitkäsiiman kiersimme varovasti laatikon pohjalle. Alku- ja loppupään merkkinä olivat kivipainot ja puukolla uurretut koivuhalkon pätkät, jotka jäisivät kellumaan pinnalle siiman merkiksi. Työtä oli pyydyksen virittelyyn jo tässä vaiheessa uponnut tunteja.

Vielä oli jäljellä syötittäminen ja siiman lasku. Hieman kiistaa syntyi parhaan mahdollisen laskupaikan valinnasta. Lopulta päädyimme tutun onkikallion lähellä olevaan syvänteeseen. Kun auringon säteet leikkautuivat koivikon taa, laskimme ensimmäisen kiven halkoineen. Hiljaa edeten soutaen ja välillä huovaten siima eripituisine syöttilankoineen laskeutui kauniisti tyveneen veteen. Hämärän jo hiipiessä Sääksjärven yli kohahti soutuveneen kokka kotirannan santaan. Oli vielä kestettävä pitkä elokuinen yö ennen kuin pääsisimme pyydystä kokemaan. Jännitykseltä en malttanut oikein nukkuakaan.

Pyynnöstä äitini herättelee minut seitsemältä. Ilkka odotteleekin päärakennuksen nurkalla, kun hypin portaat alas kasteiselle pihamaalle. Saaliinjakoa teemme jo matkalla. Laatikko on tietysti mukana. Siihen keräämme siiman siististi takaisin, kun jokainen syöttilanka on puhdistettu ja saaliskalat irrotettu saunasta lainatun soikon pohjalle sätkimään. Siimaa ei ole suinkaan tehty kertakäyttöiseksi.

Tuulenvire on tuntunut jo rantaan rientäessämme. Veneessä huomaa aallokon olevan melkoinen. Tuuli on kylmä. Selällä näkyy vaahtopäitä. Tuolla, tuolla näkyy siiman merkki! Ilkalla on vaikeuksia saada raskassoutuinen vene pysymään paikoillaan. Joudun kurottamaan pitkälle yli laidan. Puuska nappaa kiinni lippalakkiini, joka lentää tavoittamattomiin tuulten teille. Huudan ohjeita Ilkalle. Kiinni on!

Kohmeisin sormin saan heijattua merkkihalkon ja kiven veneen pohjalle. Alkaa jännitävin osuus. Yksi kerrallaan nousevat syöttilangat näkyviin. Ei mitään! Ei tässäkään. Nyt on jotain. Kalan potkut tuntuvat voimakkaina. Vedän kaikin voimin siimaa ylös. Veneeseen tömähtää iso valkeanharmaa mytty, joka raakkuu pahaan ääneen. Ei kaloille kasva sulkia ole eikä nokkaa. Isokoskelo.

Se on kiertänyt metritolkulla siimaa ympärilleen. Hengissä se kuitenkin on – ja helvetin vihainen. Ilkka vetää airot sisään ja kompuroi kanssa auttamaan. Hansikoiduilla käsillään hän saakin otteen joka suuntaan pyristelevän vesilinnun nokasta ja kaulasta. Varovasti lanka kerrallaan saan siiman leikattua auki. Enää pari lankaa. Ilkan ote irtoaa ja iso lintu riistäytyy vapauteen karmeasti räähkien. Kiitokseksi se töräyttää teevadin kokoiset löysät Ilkan puserolle.

Rantaan ajautunut vene hakkaa kiviin. Hyppään rantakalliolle. Lipeän polvilleni leväisellä kivellä, mutta saan työnnettyä veneen irti. Kierähdän paattiin läpimärkänä. Äkkiä airot veteen. Muutamalla raivokkaalla vedolla Ilkka saa meidät kivikon ulottumattomiin. Siiman pää on isossa sykkyrässä jalkojemme juuressa. Ilkka soutaa ja minä nostan loputkin pitkästäsiimasta veneeseen. Synkeän hiljaisuuden vallitessa jyskäämme nousevassa aallokossa kohti rantaa. Soikossa on saaliimme. Potkupallon kokoinen limainen syherö kalalankaa ja kaksi pientä särkeä. Mutta oli se karkuun päässyt iso! Koskelosta emme puhuneet mitään.

Tapiolasta poiketen Ritvalan arvokalat kypsennettiin saunan viereen tehdyssä savustuspöntössä. Savutus oli kivaa puuhaa ja savustettu ahven tuoksui hyvälle. Sen kullanruskeaksi paahtunut pinta houkutteli maistamaan. Äkkiä oppi sen totuuden, ettei kala-aterialla kannata pitää kiirettä. Toinen havainto syntyi aterian päätteeksi; kalan lisäksi tarjolla pitää olla perunaa, leipää ja salaattia. Pelkkä särvin jättää nälän. Nopeasti syödessä taas on alttiina vedeneläjän ikävimmälle ominaisuudelle, ruodoille.

Äitini olisi mielellään ruotinut minulle pari pyytämääni ahventa. Isäni mielestä taas erätaitojen opetteluun kuuluu myös saaliseläimen omatoiminen syöminen. Tällä aterialla taisi kuitenkin olla tuloksena vain ensimmäinen merkintä kalaruokien miinussarakkeeseen. Ruoto kurkussani kiusasi kolme päivää.

Intohimo onkimiseen laimeni teinivuosien raksuttaessa kohti aikuisuutta. Oli niin paljon muuta kiinnostavaa eikä kukaan kaveripiirissä innostunut kunnollisten – ja kalliiden – pyyntivälineiden hankintaan. Ei onkimista mitenkään tietoisesti hylätty. Kalastus eri muodoissaan teki monta paluuta häipyäkseen taas jonnekin kaiken muun tekemisen taustalle.

Ensimmäinen comeback oli Hassanin venehankinta. Silloin kun minä vielä ahkeroin oppikoulun viimeisiä vuosia, Hassan teki töitä. Oppivelvollisuuden täytyttyä hän hankkiutui kirjapainoon oppisopimuspaikalle. Sen lisäksi hän jaksoi parina iltana viikossa tehdä iltatöitä tuttavansa metallifirman verstaassa. Kun minä olin kesätyötienestien ja mummuni hyväntahtoisuuden varassa, Hassan sai kunnon palkkaa ympäri vuoden.

Keväällä 73 tulimme yhtä matkaa kotiin elokuvista Helsingistä. Bussissa oli hyvää aikaa jutella niitä näitä. Hassan oli varmaankin jo miettinyt asiansa valmiiksi, mutta jotenkin vilpittömästi hän sen pystyi esittämään. Hän oli aikonut hankkia moottoriveneen. Sellaisen lasikuituisen Terhin ja siihen perään 15-heppaisen Hondan. Minä sanoin saaneeni veneilystä tarpeekseni, kiitos isäni.

– Eihän teillä enää venepaikkaa ole?
– Ei. Eikä venettäkään muutamaan vuoteen.
– Mutta aivan sulla vielä on? Siis laiturin portin avain?
– On kai. Mitäs me sillä?

Pari viikkoa myöhemmin, kesäkuun alussa, olen Otsolahden rannalla ihailemassa ilta-auringossa kimaltelevaa valkoista lasikuituvenettä, ärhäkkää pientä moottoria ja ylpeää omistajaa. Testiajolle lähdetään heti, suuntana Haukilahti – Jedda, totta kai. Kevyt vene kiitää railakasta vauhtia kaksi kyydissä ja Hondan kaasukahva ääriasennossa. Siltä ainakin tuntuu, kunnes ohi pyyhältää pikasliippari kaksi sataheppaista Mercurya pyrstössään. Emme anna sen häiritä Terhin neitsytmatkaa. Hondan ininän yli huutelemme kehuja hyvälle hankinnalle. Mellstenissä rantaudumme illan viileyden tyhjentämälle hiekkarannalle. Istumme savukkeen pituisen hetken kalliolla katselemassa auringonlaskua ja seilaamme takaisin kohti kotisatamaa. Juuri ennen Länsiväylän alittavaa väylää Hassan huutaa:

– Otitko avaimen, niinku sovittiin?
– Joo, otin. Täss on.
– Älä heiluttele tollail. Putoo vielä jordaaniin!

Epäröimättä Hassan kaartaa Terhin laiturialueelle, kiertää kaasun minimiin ja antaa veneen lipua aivan portin viereen. Hassan viittoillee ja mekastaa. Pian olemme kiinnittäytyneet laituriin – ykköspaikan viereen, nollapaikalle.

– Hei Haski! Ei me voida tähän venettä jättää. Ei tää oo mikään venepaikka.
– Miksei voida? Täss on tilaa eikä me olla kenenkään tiellä.
– Tulee varmaan jotain sanomista.
– Mä hoidan puhumiset, jos tulee. Tää on hyvä. Huomenna tehdään kopio avaimesta.

Hassan oli oikeassa. Terhi sai olla nollapaikalla kenenkään asiaan puuttumatta. Terhillä pääsimme helposti lähisaariin ja tyynellä ilmalla uskaltauduimme kerran jopa Pihlajasaareen saakka. Varsasaaressa kävimme monta kertaa aurinkoa ottamassa. Kuinka monta déjà vu -kokemusta koinkaan tuon kesän aikana. Nyt ei eväinä ollut makkaravoileipiä ja lämmintä maitoa. Tai maistuivat makkaravoileivät edelleen, mutta ne huuhdeltiin alas oluella – lämmintä tosin sekin. Ero näillä retkillä perheeni kanssa vuosikymmen aikaisemmin tehtyihin oli selvä. Olimme menossa pitämään hauskaa. Nautin jopa Hondan kahvassa roikkumisesta.

Syksyn lähestyessä venematkojen tarkoitus muuttui pikku hiljaa. Hassan oli hankkinut uuden avokelalla varustetun heitto-ongen ja pakillisen vieheitä – joukossa pari uutuuttaan johtavaa Rapalaakin. Niinpä jouduin kaivamaan vanhan abumatikkini kellarin kätköistä. Viehelaatikko oli näköjään lähtenyt isäni matkaan, mutta haavi sentään löytyi. Hassanilla vieheitä riitti. En voi sanoa olleeni innoissani. Lähdön tunnelmasta pidin. Virvelöinti oli tylsää. Etenkin kun sama kirous piti vapaani otteessaan. En saanut kalan kalaa. En, vaikka vaihdoimme vapoja ja käytin sitä samaa kuvaa, jolla ystäväni oli juuri nykäissyt Terhin pohjalle lähes kiloisen ahvenen.

Kalareissut päättyivät syyskuun alussa. Tällä kertaa mukana oli myös Hassanin velipuoli. Hänellä oli jokin ihmeellinen synnynnäinen taipumus altistua tapaturmille. Eikä tuo hänen päällensä langetettu manaus hellittänyt nytkään. Venettä vesille työnnettäessä hän onnistui saamaan vettä saappaaseensa. Varsasaaren ympäri uistinta vedettäessä katosi Hassanin suosikki-Rapala. Shown kruunasi velipuolen hatun lipassa roikkuva ahvenviehe. Oli kotiinlähdön aika.

Hassan oli tunnetusti nopea käänteissään. Terhi löysi pian uuden omistajan ja Honda vaihtui Mercuriin. Ei tietenkään toiseen moottoriin vaan kaupallisen alan koulutukseen tuon nimisessä instituutissa Helsingissä iltaisin. Päivätyötään Hassan ei  jättänyt. Ilmeisen lahjakkaana ja määrätietoisena hän ei tietenkään tyytynyt kansalaiskoulupohjan antamiin olemattomiin edellytyksiin elämässään. Minä olin todella iloinen kaverini puolesta, kun hän ryhtyi osakkaaksi urheiluvälineliikkeeseen – joka ei myynyt kalastustarvikkeita. Aivan erityisen tyytyväinen olin kalaretkien päättymiseen. Tältä erää…

Minulla, Cassulla ja Timolla oli paljon yhteistä, Peugeot-pyörien lisäksi. Nyt oli yhteinen suunnitelma lähteä hieman kotinurkkia kauemmas. Katselimme Espoon karttaa ja laskimme etäisyyksiä. Hyvällä pyörällä ei parikymmentä kilometriä ole matka eikä mikään. Varsinkin, kun tarkoitus on yöpyä ja ottaa padat ja pannut mukaan. Nuuksion Pitkäjärvi olisi sopiva. Cassulla oli märkäpuku ja pintasukellusvälineet, jotka sopivat Timollekin, samankokoisia kun melkein sentilleen olivat. Kassulla oli vielä salainen ase: sukellusta harrastaneen isoveljen harppuunapistooli.

Se olikin pelottava ase. Vallihaudoilla testasimme sitä ampumalla keihään niin tiukasti männynrunkoon, että se piti sieltä puukolla kaivaa pois. Minä ottaisin vanhan, luotettavan Abumaticin – mato-ongeksi viritettynä. Viisastuneena kalansaaliin oikullisuudesta, varasimme mukaan leipää, juustoa ja kolme purkkia nötköttiä eli sikanautaa purkissa. Koska kyseessä oli reipashenkinen eräretki, kelpasi juomaksi puhdas vesi.

Kokoonnuimme Cassulle pakkaamaan. Olohuoneen matolle kasattuna tavaramäärä olisi täyttänyt ison farmariauton takaosan. Jotain oli jätettävä pois. Olimme kukin tehneet varusteluettelon ruutupaperille. Nämä kolme luetteloa yhdistämällä ja kaiken turhan karsimalla saisimme ehkä kahden päivän reissun tavarat kulkemaan. Peugeotissa oli tavarateline, mutta se oli kovin siro ranskalainen. Makuupussi mustekalalla kiinnitettynä saattaisi pysyä siinä. Lähes kaikki roina piti siis tunkea reppuihin. Tuskaisen parituntisen jälkeen oli taikatemppu tehty. Olihan kesä parhaimmillaan. Yksi vaatekerta varmasti riittäisi ja mitäs turhia kolmea purkkia sikanautaa sinne raahaamaan.

25 kilometriä yhteen suuntaan ei tuntunut paljolta polkemaan tottuneille miehenaluille. Olisi vain pitänyt tehdä muutama testilenkki kantamukset selässä realistisen tuntuman saamiseksi. Ne jäivät tekemättä. Ainostaan Timolla oli rinkantapainen, jossa kulkivat keittovälineet. Cassun selkään ei sukellusvarusteita enempää voinut sälyttää. Minulla oli isäni vanha reppu, joka olisi käynyt mainiosti rekvisiitaksi ensimmäisestä maailmansodasta kertovaan elokuvaan. Sen sisältö oli sekalainen. Sivusta törrötti virvelivapa. Kokoontuminen olisi yhdeksältä aamulla Poutapolun alkupäässä Cassun pihalla.

Sää suosi lähdössä. Leppeä myötäinen tuuli työnsi kevyesti eteenpäin ja taivas oli sopivasti poutapilvessä. Ensimmäinen kymppi hujahti reilusti alle tunnin. Matkaa tehtiin peräkanaa autotiellä, joten keskustelu tyrehtyi lähinnä muutamaan huudettuun huomioon. Pari kilometriä myöhemmin pilvet saivat uhkaavamman sävyn, tuulen suunta muuttui ja alkoi ripsiä vettä.

Kohta poljimme vastavihuriin kaatosateessa ukkosen jyristessä edessämme. Letkaa vetävä Timo viittoili kaartamaan oikealle bussikatoksen suojaan. Oli muutenkin tauon paikka. Ahtauduimme pyörinemme sateesta pois juuri kun taivas repesi. Sade hakkasi peltistä katosta hirveällä räminällä. Salama iski johonkin lähelle. Yhtäkkiä pilvet katosivat ja kuuma aurinko laittoi asfaltin höyryämään. Taivallus jatkui. Kastuneet vaatteet kuivuivat ja mieliala nousi. Puolen tunnin päästä pysähdyimme karttaa silmäilemään. Oikea oli suunta. Viimeinen kilometri käveltiin pyöriä taluttaen juurakkoisella polulla. Siinä se oli, Pitkäjärvi. Järvi hehkui kesäisen iltapäivän väreissä kirkasvetisenä ja tyynenä.

Telttaa pystytettiin ja tavaroita purettiin kuumalle kalliolle kuivumaan. Inventaariota tehdessämme tajusin, että jotain puuttui. Makuupussini oli tiessään. Pakettitelineelläni roikkui enää repaleinen mustekalan jämä. Ukkosmyrskyn silmässä koko energia oli mennyt tuuleen puskemiseen. Mitään en ollut huomannut. Siellä se pussi lojui nyt jonkin ojan pohjalla kilometrien päässä.

Nälkä oli kaikilla kova. Syödään ja mietitään. Suurten kuusten alta löytyi tarpeeksi kuivia risuja ja pari isoakin oksaa tulen tekoon. Perunat kiehuivat kattilassa ja nötköttiä lämmitettiin pannulla. Puukolla revittiin ruisleivästä runsaita palasia ja juustosta paksuja siivuja. Kenttälounas maistui monen tunnin rehkimisen tuomalla ruokahalulla. Koko puolen kilon purkki sikanautaa hävisi lisukkeineen. Makuupussia ehditään etsimään paluumatkalla. Nyt pääasiaan: onget veteen ja Cassu veden alle.

Illan joutuessa totesimme saaliin jääneen kehnoksi. Timo oli sentään saanut pari paistoon kelpaavaa ahventa, minä ne kaksi särkeä ja Cassu melkein osunut metriseen haukeen. Ahvenet kypsennettiin katajatikkujen nenässä. Syömättä jääneet perunat kuumenivat pannulla. Onneksi Marie-keksipaketti oli pysynyt kuivana. Runsaasti sokeroitu tee, keksit ja marmeladi kävivät jälkiruuasta. Nälkäisenä ei tarvinnut mennä nukkumaan. Ilta oli tyyni ja lämmin. Puin kuitenkin kaikki omasta ja ystävieni repuista liikenevät vaatteet päälleni. Cassu ja Timo olivat yhtä kokoluokkaa minua pienempiä. Se kieltämättä hieman haittasi. Auringonottoon tarkoitettu huopa sai toimia makuupussin korvikkeena ja tuottaahan kolme kaverusta pienessä harjateltassa tarpeeksi lämpöä heinäkuisena hellepäivän yönä. Arvelin.

Cassu ja Timo ovat pian täydessä unessa. Minäkin nukahdan siihen heidän väliinsä – variksenpelätin huopaan kiedottuna. Pimeys laskeutuu viimein. Sinertävänmustassa keskikesän yössä herään omien hampaitteni kalinaan. Seuraavaksi tajuan jotain muutakin. Kolme kaverusta pienessä harjateltassa tuottaa kiireessä ahmitun nötköttiaterian jälkeen ennen kaikkea suolikaasuja. Minulla on helvetin kylmä ja teltassa haisee kerran syöty sikanauta. Kömmin ylös ja vetäisen teltan vetoketjun auki.

Ahmin raikasta yöilmaa. Hytinä vain yltyy. Yö on kylmä. Järvellä liikkuu sumulauttoja. Minun on pakko saada nuotioon tuli ja nopeasti. Hapuilen pimeässä kuusikossa jotain poltettavaa etsien. Risuja, oksia, mitä vain! Saan aikaiseksi säälittävän kasan puolimärkää kuusenrisua. Raavin tikun toisensa jälkeen. Ei syty! Se Agatha Christien dekkari repussani, ”Eikä yksikään pelastunut”. Nyt tämä saa pelastaa minut kylmettymiseltä. Sivu kerrallaan revin kirjan kytevään nuotionalkuun. Savua, savua. Kipinä sytyttää kolmossivun. Tuli leiskahtaa esiin. Lisää murhia liekkeihin. Nuotio syttyy.

Tulen loimussa näen ympärilleni. Isoja oksia syvemmältä kuusikosta, kuivuneita juuria tuulenkaadosta ja puolilaho männynkanto – kaikki kelpaa. Lisää murhia. Nyt leimahtaa kanto. Liekit nousevat kohti tummaa yötaivasta. Lämpö leviää kehooni. Olen pelastunut. Yö kuluu poltettavaa etsiessä ja tulta vahtiessa. Torkahdan hetkeksi. Hätkähdän hereille palavan kuusen paukkeeseen. Aamun valjussa valossa haen järvestä kattilallisen vettä ja keitän tsajua. Ravistan  teepussin päälle kupin reunaan yltävän sokerikeon. Kuuma, makea liemi tehoaa. Kuorin liian pienet vaatteet päältäni ja laahustan kalliolle huopaan kääriytyneenä tervehtimään nousevaa päivää.

Aamu valkenee lämpimänä enteillen helteistä päivää. Kun valonsäteet osuvat telttaan, alkaa sisällä liikehdintä. Hyvin nukkuneet ystäväni toikkaroivat nuotiolle.

– Huomenta. Hei, kiva! Sä ootkin jo keittänyt aamuteet.
– Huomenta. Joo. Siinä on keitettyä kuumaa vettä kattilassa. Ja mariee marmeladilla.

Cassu yrittää vielä harppunoida. Turhaan. Kalaa ei tule onkeenkaan. Syötävääkään ei enää ole. Ja polkeminen keskipäivä helteessä ei innosta ketään. Teltta lyödään kasaan ja leiri puretaan. Nuotion sammuminen varmistetaan perinteisellä aamupissamenetelmällä. Paluu sujuu kommelluksitta. Läpimärkä makuupussini löytyy läheltä bussikatosta, jossa olimme ukkossadetta piilossa. Keskustorni tervehtii meitä jo puolelta päivin. Kotona rojahdan suoraan sänkyyn. Herään iltapäivällä äitini meuhkaamiseen.

– Mitä tälle makuupussille on tapahtunut! Tämähän tippuu vettä. Ja kaikki vaatteet haisevat savulta. Missä ihmeessä olette taas luuhanneet.

Terveisiä Pitkäjärveltä…

Cassun ja Timon Pitkäjärvi-kokemus oli ollut ilmeisen positiivinen. He ryhtyivät heti puuhaamaan uutta retkeä. Kunnianhimon puutteesta ei heitä ainakaan voi syyttää, sillä nyt olisi kohteena Karigasniemi Lapin perukoilla. Ystävieni puheissa luotiin visioita Lapin rikkumattomasta erämaarauhasta, kirkkaina solisevista tunturipuroista ja mahtavista lohisaaliista. Eikä mikään tavallinen tunturivaellus olisi kyseessä. Mukaan otettaisiin kanootti. Eikä mikään tavallinen kanootti vaan koottava venäläinen kumikanootti.

En tiedä missä mielenhäiriössä suostuin lähtemään mukaan kanootin hankintaan, mutta niin vain kävi. Olin myös antanut ainakin puolittaisen lupauksen lähteä mukaan myös tunturiin ja suunnitellut kuvan reissun t-paitoihin. Näitä innostumisia ja perumisia tulisi vastaan elämässäni myöhemminkin…

Kolmen hengen kumikanootti löytyi Partioaitan poistomyynnistä. Jo sen rahtaaminen linja-autokyydillä Helsingistä Tapiolaan vaati kahden miehen voimat. Kuminen vesihirviö painoi lähes 50 kiloa. Mukana tulivat kokoamisohjeet suttuisine kuvineen – venäjäksi. Epämääräisen hajuinen paketti retuutettiin Otsolahden rantaan. Tummanvihreästä telttakankaisesta säkistä purkautui nurmelle läjä samansävyistä rojua: kuminen kanootinaihio, teräksisiä metalliputkia ja kaksi taitettavaa melaa. Kassu pyöritteli käsissään manuaalia ja Timo lähti hakemaan autostaan työkaluja. Minä seisoin keon vieressä mielessäni Syvä joki -elokuvan käänteet.

Kaksi tuntia myöhemmin Maatuskaksi ristitty merikäärme sai ensiesittelyn. Kyllä se kanoottia muistutti – vähän niin kuin Mosse autoa. Jotain perivenäläistä kulkuneuvon muotokielessä oli – hajun lisäksi. Neuvostoliitossa ei liene ollut intiaaneja, ei ainakaan tämän vehkeen disainia neuvomassa. Kuinka kauan Maatuska lienee ollut suljettuna säkkiin? Epäilin toisen maailmansodan loppuvaiheita. Uskaltaisko tuolla vesille edes lähteä? Riskien minimoimiseksi päädyimme vetämään pitkää tikkua. Lyhimmän sai oikeudenmukaisesti idean isä, Cassu.

Kannoimme kanootin venevalkaman matalimmalle reunalle, josta koemelojan olisi helppo laskeutua erikoiselle istuinviritykselle. Ojensimme rohkealle toverillemme melan ja vedimme kättä lippaa. Pari varovaista vetoa irti laiturin reunasta, sitten reitti oli vapaa. Maatuska oli nyt omillaan. Cassu laittoi melan heilumaan. Se pysyy pinnalla! Se tottelee melaa! Kanootti tekee laajan kaarroksen lahdella ja ohjautuu takaisin lähtöpaikkaan kaarrellen oikealle ja vasemmalle. Varttitunnin kierros tyynellä Otsolahdella oli puristanut mehut melojasta. Huohottava ja hikinen koekaniini huokui tyytyväisyyttä, kaikesta huolimatta.

– Miltä tuntui? Ainakin se pysyy pinnalla.
– Onko vuotoja?
– Ööh! Ei oo vuotoja. Aika rankkaa. Kuin käärmettä lumoisi. Pari melojaa lisää niin varmaan tasapainottuu.

Purkamaan Maatuska emme ryhdy. Se saa kyydin kotiin Taunuksen kattotelineellä. Huomenna mennään kolmistaan. Yksi lisämela pitää hommata. Eihän vapaamatkustajia Lapissakaan tulla suvaitsemaan.

Voin sanoa, että seuraavan päivän veneilykokemus oli ainutlaatuinen. Kokoamisen vaivan jäätyä pois olemmekin heti valmiit matkaan. Lähdössä on tietysti omat vaikeutensa, vaikkei Maatuskaa kiikkeräksi voi sanoa. Urheiluvaatteita ei kenelläkään ole, liiveistä puhumattakaan. Äkkiä havaitsemme, että kaksi melojaa on sittenkin riittävästi. Taaimmaisena istuva ohjaa kanoottia peräsimellä, joka tottelee jalkapedaaleilla liikutettavia vaijereita. Cassu on oikeassa, kaksi melojaa ja perämies saa kanootin vauhtiin. Ei mitenkään kovaan, mutta eteenpäin mennään. Tavoitteenamme on kulkea Länsiväylän alittavaa veneväylää pitkin ulos Otsolahdesta lähimmälle luodolle ja takaisin.

Onneksemme veneliikennettä ei ole paljon. Maatuska ei näet tykkää sivuaallokosta lainkaan. Kukaan ei ole myöskään kertonut meille, että syyskylmässä vedessä syvällä uivassa kanootissa takapuoli jäätyy hetkessä. Luodolle päästään pääosin hengissä, perämiehen takamus huurteessa. Pientä kärhämää tulee yllättäen siitä, kuka joutuu peräsintä polkemaan. Pitkän tikun vedolla ongelma poistuu. Olen huhkinut itseni melan varressa hikeen ja nyt joudun tietysti perämieheksi. Takaisin venevalkamassa olen hypotermian rajamailla. Kohmeiset jalkani eivät kanna. Cassu ja Timo saavat nostaa minut ylös aluksesta.

– Vo-vo-voitteko hoitaa Maatuskan kotiin. Mä meen kä-kä-kävellen himaan. Mä on ihan jä-jä-jäässä.

En edes muista, millä tekosyyllä sain ystäväni lunastamaan osuuteni kumikanootista. Myös Lapin matka jäi hyvällä syyllä tekemättä. Kaksi hyytävää reissua riitti. Kolmas olisi voinut olla kohtalokas. Cassu ja Timo retken tekivät. Kaikki kunnia heille. Maatuska-parka ei takaisin etelään selvinnyt.