Matka etelän maahan, jälkimmäinen osa

Kun silmäni tottuvat häikäisevään valoon huomaan tulleeni piiritetyksi; ympärilläni liikehtii pahaenteisesti suuri joukko noita oliivinvärisiä matruuseja. Eräs heistä astuu eteeni viittoilemaan ja selittämään minulle jotain, jota en ymmärrä. Heidän kielensä on kovaa ja raskasta, kuin kivenjärkäleitä pudotettaisiin kivenmurskaamon teräksiseen kitaan. Seuraan matruusien pitkää jonoa, jonka etupää luikertelee sisään suurista ovista. Kun vihdoin näen, minne laivaväki jonottaa, ymmärrän sen olevan ruokasali, jonka keskelle niitatun suuren pöydän päässä istuu kääpiömäinen kapteeni lasten vaaleanpunaisessa syöttötuolissa.

Kääpiömäinen kapteeni lasten vaaleanpunaisessa syöttötuolissa

Lemu ruokasalissa on kammottava. Olen oksentaa jo ovella, mutta hyvien tapojen noudattaminen rajaa kehoni reaktiot myötämielisiksi. Kun kapteeni huomaa saapumiseni ruokasaliin, hän ikään kuin kumartaa minulle, vaikka hieman liian ahdas syöttötuoli ei salli hänen liikkuvan juuri lainkaan. Kapteeni selittää ystävällisesti hymyillen, että pöytä on katettu miehistön suosikkiherkuilla viitaten valtavan suureen löyhkäävään eliöön keskellä pöytää.

”Onko vieras koskaan maistanut mädätettyä rauskua? Odööri on kieltämättä hieman kalaisa, mutta voin taata sen, että maku hivelee makunystyröitä!” kapteeni huudahtaa kuin hurmoksessa. Koko laivaväki antaa valtaisat aplodit kapteenin puheelle, jonka hän pitää myös miehistön karkealla kielellä.

”Tässä on lisäksi hieman erikoisempaa ruokaa tarjolla tällaisena suurena juhlapäivänä. Nimittäin pikkelöityjä merilehmän utareita hapanleväpedillä. Tänään on nähkääs sen maan hallitsijan valtaanastumisen 40. vuosipäivä, johon matkamme lopulta suuntautuu.” Taas kapteeni toistaa puheen laivaväen äidinkielellä, jolloin koko miehistö nousee yhtenä miehenä ylös kulauttaen kurkkuihinsa jokaisen miehen eteen laitetun juomalasillisen jotain kirkasta nestettä, aivan ilmeisesti raakaa viinaa, koska juotuaan maljat he tarttuvat toisiaan kädestä ja kajauttavat mahtipontiselta kansallislaululta kuulostavan monisäkeistöisen marssisävelmän.

Onko vieras koskaan maistanut mädätettyä rauskua?

Kun laulu viimein loppuu, alkaa mieletön ahmiminen. Viinakannu kiertää nopeassa tahdissa ympäri pöytää, jonka ääressä koko laivan oliivinvärinen henkilökunta konemestaria myöten ahtaa sisäänsä iljettävää kansallisruokaa kuola suupielistä valuen. Myös minun eteeni on tuotu syvälle lautaselle valutettu suuri läjä tuota sanoinkuvaamattoman yököttävää rauskua ja muita etovia herkkuja sekä juomalasillinen kirkasta nestettä. Otan lasin käteeni haistellen varovasti juomaani, kun joku ohitse kulkeva läimäyttää hartioitani, jolloin joudun pakonomaisesti nielemään runsain mitoin tuota kurkkuani polttavaa lientä. Väkevä viina turuttaa aistini niin, että hetken päästä en enää koe mitään epämiellyttäviä olfaktorisia elämyksiä.

Myöhemmin illalla, kun aurinko sammuu mustana lainehtivan ulapan taakse, uskallan lähestyä pöydän päässä istuvaa kapteenia, joka on kadottanut lakkinsa jonnekin. Siksi näen hänen kaljuun, valkeaan päälakeensa tatuoidun Afrikan tähti -lautapelin kartan. Jään tuijottamaan tuota kummallisuutta miltei unohtaen, mitä aioin kysyä. Onneksi joku avaa ruokasalin ovet, jolloin nähdessäni hyttiosaston muistan kysymykseni: asiani koskee hyttini sijaintia. Joudun painamaan suuni aivan kapteenin harmaata, vahaista karvaa tursuavaan korvaan kiinni, mutta kaikkien päivän koettelemusten jälkeen olen välinpitämätön mille tahansa uudelle käänteelle, olkoon se kuinka vastenmielinen tahansa. Yllättäen kapteeni kuulee ruokasalin valtaisassa melussa kysymykseni. En näe hänen silmiään aurinkolasien takana, mutta uskon niiden olevan sameat ja tihruiset. ”Totta maar, se onnistuu, olettehan te ainoa matkustaja laivallani. Mutta ne hytit joissa koneiden meteli on jokseenkin siedettävä, ovat eläinten häkkien yläpuolella. Siellä ei ole meluhaittaa, mutta villieläinten haju on niin tyrmäävän voimakas, että monet miehistön jäsenet nukkuvat mieluummin pelastusveneissä!” huutaa kapteeni juhlinnan möykän yli.

Hänen kaljuun, valkeaan päälakeensa tatuoidun Afrikan tähti -lautapelin kartan

Muistikuvani illasta ovat erittäin hatarat ja täydellisessä epäjärjestyksessä, kun herään iltapäivällä kohmeloisena sykkivän pääni jyskyttäessä hartioillani. Sen tajuan, että kaikki matkatavarani on siirretty tähän uuteen hyttiin. Tämä kajuutta ei ole valoisa; vain yksi likainen, teelautasen kokoinen ikkuna antaa sisään valjua valoa. Samassa minun on rynnättävä antamaan ylen kopin nurkkaan jätettyyn ämpäriin. Hajuaistini on palautunut illan koettelemuksista. Laivan koneiden ääni kuuluu tänne vaimeana. Sen sijaan viidakon villieläinten haju on niin sakea, että minä raahaudun voipuneena ovelle. Kauhukseni tajuan, ettei oven sisäpuolella ole kahvaa eikä avainta, vain sileää maalattua, teräksistä pintaa. Tunnen tukehtuvani, raavin kynsilläni pakokauhuisena ovea, huudan ja potkin sitä nyyhkyttäen. Silloin huomaan, että keltaiselle peltitaululle on punaisin kirjaimin kirjoitettu jotain kolmella kielellä, joista ymmärrän yhtä. Esperanton iltakurssin hyötyä olen aina epäillyt, mutta nyt se valkenee minulle tavatessani kirjoitusta: ”Vi estas sovaĝa besto el la ĝangalo, tial ne estas tenilo ene.  Sed se tie estas homo, sonoru la sonorilon apud la pordo kaj la kabana servisto malfermos la pordon.” (alaviite: Olet villieläin viidakosta, siksi sisällä ei ole kahvaa.  Mutta jos siellä on ihmisolento, soita oven vieressä olevaa kelloa ja hyttipalvelija avaa oven.). Kaikkea en ymmärrä, mutta mutta otaksun, että siinä puhutaan villieläimestä ja hyttipalvelijasta – ja kellosta oven vieressä! Kun työnnän vimmaisesti kellon painiketta, ovi avautuu välittömästi. Käytävässä minulle kumartaa syvään yksi noista oliivinvärisistä miehistä pukeutuneena rähjäiseen hyttipalvelijan univormuun. Epäilen hänen nukkuneen käytävällä valmiina palvelemaan matkaajaa, koska käytävän lattialla on ohut patja ja mytty vuodevaatteita. Tarjottimella hänellä on suuri pannullinen mustaa, väkevää kahvia ja runsas aamiainen, josta näissä olosuhteissa joudun kieltäytymään kohteliaasti, vaisusti viitaten hyttini nurkassa lemuavaan sankoon, jonka hän asian heti oivaltaen käy viskaisemassa yli reelingin palauttaen sen tuota pikaa huuhdeltuna.

Vaisusti viitaten hyttini nurkassa lemuavaan sankoon

Pistävän raikas meri-ilma saa mielialani kohoamaan nojaillessani aluksen kantta kiertävään korkeaan kaiteeseen. Ilmeisesti kapteenikin on toipunut, koska vilkaistessa sivulleni havaitsen, että hänkin nojaa kaiteeseen, tosin vain sen alimpaan puolaan. Ystävällisesti hymyillen, kuten hänelle on tapana, hän kysyy haluanko nähdä elävän lastin hyttini alapuolella. Koska olen vielä hyvin heikkona eilisen koettelemuksista, en jaksa keksiä mitään käypiä verukkeita, ja siksi seuraan kapteenia ruosteisia kierreportaita alas ruumaan. Villieläinten haju iskee vasten kasvojani yhä voimakkaammin mitä syvemmälle laivan ruumaan käy kulkumme. Kaivan liivini taskusta ruudullisen nenäliinan suojaamaan edes jollakin kuvitteellisella tavalla suutani ja nenääni. Häkkejä kelmeiden sähkölamppujen valaisemassa tilassa on kymmeniä; pienemmät on ladottu päällekkäin, mutta suuret ovat sijoitettu noin kahden metrin päähän toisistaan. Syy tähän toimenpiteeseen on ilmiselvä jopa minunlaiselleni maallikolle. Isoissa häkeissä on orankeja ja gorilloja, jotka yrittävät käydä toisensa kurkkuihin, valtavat, kuin varta vasten raateluun tehdyt, kulmahampaat välkkyen. Eläinten raivoisat murahtelut ja muut vähäisemmät äänet kaikuvat kakofonisina aluksen teräksisessä vatsassa.

Oranki, vanha koiras.
Kuva: Ihminen. Hänen alkuperänsä ja kehityksensä. Wilhelm Leiche. Otava, 1914

Ruuman takaosassa on häkki, joka on valaistu voimakkailla valonheittimillä. Sen ympärillä istuu joukkio noita oliivinvärisiä matruuseja; ilmeisesti vapaavuorollaan, koska kapteeni ei hätistä miehiä vaikkapa puhdistamaan eläinten jätöksiä häkeistä ja niiden ympäristöstä. Tässä hyvin valaistussa häkissä istuu sinisellä sametilla päällystetyssä nojatuolissa iso nenäapinauros nenä kiinni kirjassa, joka on kylläkin ylösalaisin, piippua poltellen ja ottaen ryyppyjä lasisesta pullosta, joka on hänen viereisellään pöydällä. Tämä tuntuu huvittavan suuresti joutilaita matruuseja, jotka vähän väliä puhkeavat kättentaputuksiin ja naurunremahduksiin. Yhä enemmän humaltuen, nenäapina hylkää vähitellen ihmismäiset tapansa ja alkaa riehua ja metelöidä häkissään. Lopulta se tulee aivan kiinni kaltereihin ja virtsaa pitkän suihkun lähimpänä istuvien miesten päälle. Tämä on todennäköisesti esityksen huippukohta, sillä miehistön riemulla ei tunnu olevan mitään rajoja. Virtsasuihkun kastelemat matruusit hekottavat kaikkein kovimmin ja läiskivät toisiaan märkien puseroiden rinnuksiin. Apina toikkaroi hetken vielä pystyssä, kunnes liukastuu omaan ulosteläjäänsä jääden sille paikalle kuorsaamaan huuliaan pärisyttäen.

Istuu sinisellä sametilla päällystetyssä nojatuolissa iso nenäapinauros nenä kiinni kirjassa

Pienemmissä häkeissä on taistelumäyriä, selvittää kapteeni, kun ihmettelen häkkien runsasta määrää. Kapteeni jatkaa selostustaan: mesimäyrät ovat matkan päätepisteessä olevassa maassa suositun eläintaistelulajin pääesiintyjiä. Mäyrät, varsinkin nämä autiomaan asukit ovat sitkeitä ja kovaluontoisia elikoita. Ne ovat immuuneja myrkkykäärmeille, mutta mäyrät kyllä syövät ravinnokseen näitä käärmeitä ja jopa skorpioneja. Purra ne kyllä osaavat ja puolustautuvat erittämällä perärauhasistaan haisevaa ainetta, jota ne tarpeen tullen ruiskuttavat vihollisensa päälle. Lisäksi, naurahtaa kapteeni, niiden nahka on niin löysää, että leopardikin polttaa päreensä yrittäessään tehdä mäyrästä ateriaa. Viskoo sitten harmissaan eläinparkaa pitkin aavikon hiekkaa ja kiroilee karkeasti päälle lähtien etsimään jotain helpompaa suupalaa.

Seuraavana aamuna laiva ulvottaa sumutorveaan, jonka aivan oikein tulkitsen merkiksi saapumisestamme etelän maahan. Kapteeni, joka on selvästi kokenut seurani jokseenkin viihdyttäväksi, on suvainnut tulla saattamaan minut käyntisillan alkuun vielä varoittaen huomaavaisesti puuttuvista laudoista. Hän toivottaa minulle viihtyisää ja rentouttavaa lomaa ja muistuttaa, että laiva palaa kahden viikon päästä hakemaan minut toimitettuaan lastinsa suuren meren toisella puolella sijaitsevaan maahan, joissa noita isoja karvaisia apinoita käytetään vanginvartijoina niin paatuneiden rikollisten vankiloissa, ettei niihin ole toivoakaan saada ihmisvartijoita.

Oletan joutuvani tiukkaan syyniin tullissa, mutta kun astun hiekkakivestä rakennetun tullirakennuksen sisään, puoliunessa tiskin takana torkkuva tullivirkailija vain viittoo kärttyisesti minua suoriutumaan tieheni. Kun astun ulos rakennuksesta, polttava kuumuus vyöryy päälleni yli äärettömien hiekkadyynien. Aavikon joka paikkaan tunkeutuva hiekkapöly tuntuu salaperäisellä voimallaan tukahduttavan kaiken elämän, jonka tämä maa yrittää synnyttää. Kulkiessani pois satamasta vieviä kujia paikalliset asukkaat tuijottavat minua pistävillä katseillaan, jotka ovat täynnä outoa vihaa ja inhonsekaista pelkoa. Heidän pehmeästi laulava kielensä soljuu sanoja, joita en parhaalla tahdollanikaan pysty ymmärtämään. Selittämätön uhka riippuu ilmassa kuin repaleinen huntukangas, ja se tunkeutuu jokaiseen ihmiseen, joka uskaltautuu astua tämän etelän maan maaperälle.

Polttava kuumuus vyöryy päälleni yli äärettömien hiekkadyynien.

Kiitän onneani, että olin vaihtanut rahaa, setäni mielestä naurettavan huonoon kurssiin, jo kotimaassani. Kävellessäni kaupungin suurtorin poikki kohti hotellia kääntävät rahanvaihtajat minulle selkänsä. Rihkamakojujen ympärillä iloinen äänten sorina muuttuu syväksi äänettömyydeksi, kun lähestyn myyjää tehdäkseni matkamuisto-ostoksia ajoissa, sillä mikään ei ole niin väsyttävää kuin ryntäillä kaupasta toiseen hankkimassa harkitsemattomia tuliaisia vain muutama hetki ennen paluumatkaa.

Hotellini, joka on aivan torin reunassa, löytyy yllättävän helposti, vaikka olin varautunut vaeltelemaan minulle tuntemattoman kaupungin kuumilla kaduilla tuntikausia. Vastaanottovirkailija pyrkii selvästi olemaan, vastoin todellisia sisäisiä tuntemuksiaan, minulle ystävällinen. Siitä kertoo hänen huulilleen jäykistynyt teennäinen hymynkare, joka ei kuitenkaan ylety hänen silmäkulmiinsa saakka. Kaikkialla kirjautuminen hotellin asukkaaksi tapahtuu saman kaavamaisten tekojen sarjan läpikäymisellä, joten yhteisen kielen puutteesta ei ole varsinaista haittaa. Haittaa ei myöskään ole vikaantuneesta hissistä, jonka edessä kuitenkin piccolo seisoo hikoillen ryhdikkäänä moitteettomassa asussaan, kuumuuden vuoksi polvihousut ja sandaalit jaloissaan. Hotellissa on vain neljä kerrosta ja minun matkatavarani ovat kevyet, joten jaksan kyllä kavuta kiviset portaat ylös ylimpään kerrokseen. Huoneeni on auringon puolella ja on vielä kuumempi kuin kuja, jota kuljin tänne. Ikkunoiden avaaminen vain pahentaa tilannetta, paahtava helteinen ilma saa vaatteeni liimautumaan kehooni. Ilokseni huomaan huoneeni makuusopen seinustalla ilmastointilaitteen. Riennän laitteen luokse, mutta en saa säätönuppien alla olevista teksteistä selvää; kaikki on kirjoitettu täkäläisin aakkosin. Laite on päällä, vain siitä virtaava ilma on kovin ponnetonta ja melkeinpä lämmintä. Vääntelen tuskissani säätönuppeja saamatta muuta aikaiseksi kuin ilmavirtauksen loppumisen kokonaan.

Ilokseni huomaan huoneeni makuusopen seinustalla ilmastointilaitteen.

Samassa olen kuulevinani vaimeaa englanninkielistä laulua jostain lähihuoneistosta. Osaan kuutta kieltä ja yksi niistä on tuon valtameren takaisen imperiumin kulmikas puheenparsi. Joku ilmeisesti hoilaa suihkussa, koska kuulen veden solinan sekoittuvan tuohon yhteen säkeistöön juuttuneeseen lauleluun:

”Row, row, row your boat
Gently down the stream.
Merrily merrily, merrily, merrily
Life is but a dream.

Row, row, row your boat
Gently down the stream.
Merrily merrily, merrily, merrily
Life is but a dream.”

Olen riemuissani siitä, että joku osannee auttaa minua saamaan ilmastoinnin toimimaan. Olen jo painaa oven kiinni, kun tajuan jättäneeni avaimen huoneeni pöydälle. Tuollainen unohdus voisi olla varsin kohtalokas erhe tällaisessa maassa. Vaikka laulu kuului selvästi huoneeseeni, käytävillä kulkiessani se tuntuu häipyvän ja taas voimistuvan, kävellessäni vaikka mihin suuntaan tahansa. Yhtäkkiä kuuluu läheltä oven kolahdus ja laulu niin selkeästi, että olen varma seisovani juuri oikean hotellihuoneen kohdalla. Olen jo koputtamaisillani oveen, kun pysähdyn miettimään, mitä oikein ole tekemässä. Mistä tiedän kuka tuolla asuu, ja voihan olla, ettei hän osaa tuolla kielellä muuta kuin tuon lyhyen värssyn monotonista sävellystä. Rohkaisen mieleni ja koputan terävästi oveen. Oven läpi kuuluu laahaavia vanhan miehen askeleita ja varmuusketjun kilahdus; sitten vain vaimea yskähdys. Kun ovi narahtaen avautuu, näen oman peilikuvani, neljäkymmentä vuotta vanhempana.

Kuvitus, lukuunottamatta orankin kuvaa, Stable Diffusion AI

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *