Maantieojainventaario

Huhtikuussa, kun hanget viimein hupenevat ja Aurinkovuoren pohjoisrinteen puolella kulkevan kevytväylän jäätikkö alkaa sulaa, hyppään pyörän satulaan ja suuntaan niin sanotulle Reimarin reitille, toiselta nimeltään Tour de Pulkki. Nytkin huhtikuun puolessa välissä se ainoa jäinen pätkä on siinä missä se aina on. Pohjoisen ilmansuunnan lisäksi epäilen, että kuten tienvierustan kyltissä lukee ”pohjavesialue”, jokin kylmä maanalainen virtaus estää tuolla parinsadan metrin matkalla normaalin jään sulamisen. Koko muu 314-tietä seuraileva kevytväylä on kuivaa sekä – koko talven turhan ja runsaan hiekoittamisen jäljiltä – kivistä ja sorasta.

Onneksi minulla on satulalaukussa taikakalu: renkaan paikkausvaahtospray. Sellainen on kerran säästänyt minut yli kymmenen kilometrin patikoinnilta. Pistosuojatut Vittoria-renkaat kestävät paljon, mutta ei tarvitse kuin pikkasen uutuuria niin iloinen suhina ilmoittaa pyöräilyn vaihtumisesta kävelyyn. Tällaisena keväänä, jolloin yö- ja päivälämpötilojen ero voi olla parikymmentä astetta, on myös sopivan vaatetuksen löytyminen ongelmallista. Auringossa hikoilee ja varjossa palelee. Vanhemmiten kypärämyssystä luopuminen on erityisen vaikeaa. Onneksi ohuen myssyn saa tungettua ajotakin taskuun. Korvasärky on ikävä tuliainen varhaiskevään lenkiltä.

Muuttolintujen paluu on aina sykähdyttävää katseltavaa. Kurkiauran töräykset, hanhiparven kaakatus ja kiurun liverrys ovat mieluista ääniraitaa peltoaukeiden halki kulkevalle reitille. Kirkkaan keltaiset leskenlehtiryppäät ovat muuten nuhjuisten ojanvarsien pirteitä kaunistuksia.

Mutta enhän minä ole täällä kertomassa vain luonnon heräämisestä! Tarkoitukseni on tehdä eräänlaista inventaariota talven jäljistä maantien ojissa; toisin sanoen, hämmästellä ihmisten välinpitämättömyyden sadonkorjuuta. Turvallisella reitillä, jolla ei tarvitse ajaa autoliikenteen seassa, katseeni hakeutuu helposti rekisteröimään ojiin ja pientareille talviaikaan viskottua rojua ja roskaa. Sitä nimittäin riittää…

Jos nyt lähdetään purkamaan luettelointia vaikkapa suosikkituotteesta ojanpietareilla, niin ylivoimainen ykkönen on pahvinen kahvimuki. Koska useimmiten kertakäyttömuki on päällystetty muovilla, sen hajoamiseen luonnossa menee noin viisi vuotta. Kupin kansi on muovia, joten sen häviäminen vie vielä pidempään. Biohajoavaa muovia, niin kai, mutta muovi on ikävän pitkään viipyvä vieras luonnossa. Kakkossija meneekin noille kansille.

Kolmossijasta taistelevat litistetyt kaljatölkit ja tyhjät savukerasiat. Hämmentävää on se, että jonkun on täytynyt auton sisällä tallata tölkki littuun, koska tölkit heitetään vauhdissa ylinopeutta kaahaavan auton ikkunasta pientareelle. Ei kuulu lajin eetokseen pysähtyä. Jos nyt jotain myönteistä on sähkötupakoinnista sanottava, niin ainakaan tyhjiä savukerasiota tuosta harrastuksesta ei tietääkseni synny.

Podium-paikkojen ulkopuolelle jäävät mehutölkit kuten myös muovipullot. Roskaruoka synnyttää roskia. Jos autosta lentää yhteen paperikassiin tungetut pakkaukset, pillit ja suun pyyhkimet, on pientareiden siivoojien helpompi poimia jätesäkkiin tuollainen kokonaisuus. Tämän ovat monet nuorhuligaanit myös oivaltaneet. Niinpä he käyttävät sirottelutekniikkaa, jolloin jätteet leviävät ilahduttavan laajalle alueelle. Siroteltuina on vielä sellainen lisäbonus saatavana, että jokin luontokappale onnistuu ruuanmuruja etsiessään pujottamaan päänsä pahvimukin lävitse. Muki päässä lentävä varis voi naurattaa, mutta elukan surkea kohtalo ei niinkään.

Aurauskepit ovat luontevasti ojan pohjalle joutuvaa esineistöä. Niitä tuskin kukaan vandaali käy nykimässä irti, katkomassa palasiksi ja nakkaamassa hankeen. Auraus tehdään sopivan kelin sattuessa erittäin kovalla vauhdilla. Joko urakka kusee tai sitten kyse on vauhdin tuomasta työntövoimasta, jolla jäänsekainen lumimassa lentää monen metrin päähän – ja kevytväylälle. Siinä hurlumheissä ei niitä oransseja tikkuja ehdi vahtimaan.

Juttelin erään väylänvarren asukkaan kanssa tuosta autoteiden välittömästä auraamisesta. Tuskin on pyry alkanut niin aura-autot rymistelevät pitkin 314:sta. Kevytväylä sen sijaan saa odottaa puhdistustaan parikin viikkoa. Useimmiten siksi, että autotie aurataan moneen kertaan lumimyräkän aikana. Autotieltä lentävä loskainen lumenpaska nyrkinkokoisine jääklöntteineen tekee jäädyttyään jalankulusta vaikeaa ja pyöräilystä mahdotonta.

Kepit ovat kertakäyttökamaa. Rikkipotkitun teräsrunkoisen bussipysäkin katoksen laudat ojassa ovat sen sijaan ihmisjalan- ja kädentyötä. Siinä on todennäköisesti toista tuntia vierähtänyt ja muutama tölkki energiajuomaa nautittu ennen kuin projekti on saatu valmiiksi. Tölkit on litistetty, tottakai. Pitkin matkaa viistoon vinksahtaneet liikennemerkit lienevät taas auraushurmioon joutuneen ammattiautoilijan aikaansaannosta.

Jäännössijoille pääsevät erilaiset vaatteet ja jalkineet. Lista on pitkä: pipoja, hanskoja, kenkiä (aina tulee mieleen, että miten se kotimatka on yhdellä patiinilla sujunut), rintaliivit, sukkia, lippalakki (Koffin-punainen) ja tunnistamattomia vaatteenriepuja.

Iltalenkillä talven pimeydessä hieman hätkähdin, kun aura-auton jäljiltä pilkotti korkeasta kinoksesta kumisaapas. ”Ei kai saappaan sisällä ole jalkaa?” Kävi mielessäni. Oli pakko pysähtyä ja otsalampun valossa tarkistaa asia. Pelkkä vasemman jalan nokialainen se vain oli. Nostin hyväkuntoisen jalkineen kinoksen päälle, jos vaikka omistaja sattuisi etsimään kadonnutta saapastaan. Seuraavana lenkillä keskipäivän kirkkaudessa totesin tyytyväisenä saappaan kadonneen – ehkäpä se oli löytänyt parinsa?

Harvinaisempia löydöksiä ovat akut, kanisterit (tyhjinä tai nesteen kera) ja erilaiset autonosat. Alustan muovisia pohjapanssareita näkee joka kevät; talvisen viikonlopun ”erikoiskokeella” lienee juniorikottero ottanut lähituntumaa jäiseen reunavalliin. BMW:n nokkakoriste oli osui silmiini niin monta kertaa, että lopulta pysähdyin ja poimin sen talteen. Sain siitä hauskan joululahjan Bemarin omistavalle sukulaiselle. Lahjakorttiin kirjoitin, että tässä on välttämätön varaosa sinun autoosi. Litteä sinivalkomusta baijerilainen logolätkä mahtui kirjekuoreen. On niissä ojissa kokonaisia autojakin ollut, mutta niiden poimimiseen tarvitaan isompaa kalustoa.

Asikkalan kappelin hautausmaan kohdalla lepää ojissa runsaasti kynttilöiden muovisia tuulensuojia. En usko, että rakkaittensa muistoa vaalivat nakkaisivat loppuun palaneet lyhdyt hook-heitolla kuusiaidan yli maantien ojaan. Olen monta kertaa ollut todistamassa kuinka iso varis on lyhty nokassaan lentänyt sivummalle nokkimaan sen ilmeisen herkullista sisällystä. Steariini ei varista tapa, mutta kuka on täysin selvillä siitä, mistä aineesta lyhdyn sisus on tehty.

Syksyllä 2022 autotielle ja sen vierustoille kilometrien matkalle levinnyt hakekuorma ei enää ole pyöräilyä haittaamassa, kiitos talven aikana tehtyjen aurausten. Hake sentään on luonnon materiaalia, joka pehmenee ja hajoaa parissa vuodessa. Syksyn viimeisillä lenkeillä oli kyllä kova työ väistellä hakkeensilppua. Hypistelin yhtä sellaista palaa sormissani, kun potkin isompia hakekasoja pois pyörätieltä: reuna on terävä kuin veitsi.

Eläinten raatoja paljastuu lumen alta tämän tästä. Roskiksi ei niitä oikein tohdi sanoa. Osa on todennäköisesti kohdannut tiensä pään vasta keväällä. Varislinnut ovat todella uskaliaita syömäpuuhissaan. Ne hyppäävät aivan viime hetkellä pois auton tieltä. Oletettavasti joku saa perverssiä tyydytystä koukatessaan vauhdilla pientareelle liiskaamaan näitä tienvarsien puhtaana pitäjiä.

Kettuja, jäniksiä, mäyriä, supikoiria ja oravia lojuu tämän tästä ojan pohjalla. Suurin näkemäni kalmo on ollut peura. Metsäkauriita ja valkohäntäpeuroja saattaa keväisin nähdä peltoaukealla ruokailemassa yli kymmenen yksilön ryhmissä. Kahdeksaakymppiä kulkevasta autosta niitä on todella vaikea nähdä eläimen erinomaisen suojavärin takia. Paniikissa valkohäntä loikkaa parissa sekunnissa tielle. Isonkin Volvon keula menee ikävään kuntoon tuollaiseen sadan kilon hirvieläimeen törmätessään.

Toukokuussa tien varrella asuvien ihmisten talkooporukka siivoaa kilometritolkulla tienvarsia. Pysähdyn aina vaihtamaan muutaman sanan talkoolaisten kanssa ja kiittämään omasta puolestani hyvästä työstä. Heillä saattaisi olla vielä mehukkaampaa tarinaa löydöksistä…

Kuvat: Robert Rambergin kotiarkisto ellei toisin mainita