Mä vaan progeen!

Ensimmäinen kosketukseni progressiiviseen rockmusiikkiin tapahtui oikeastaan tietämättä, että sellaista kuuntelimme. Veli-Matin huoneessa, siellä tapiolalaisen rivitalon, ”kanakopin”, yläkerrassa, jossa minut vihittiin elinikäiseksi Beatles-faniksi, levylautaselle laskettiin uusi single.

Niin kuin Beatles-yhtyeellä oli tapana, edellinen singlejulkaisu ei antanut viitteitä siitä minkälaista musiikkia uusi, kohta soiva pikkulevy sisältäisi. Juuri tällä kohtaa yhtye oli ottanut valtavan loikan eteenpäin. Sen kyllä tajusimme ”Strawberry Fields Forever” -kappaleen rymistellessä kohti loppuaan. Kun Veli-Matti oli jo nostamassa äänivarren ylös, epämääräinen häly palasi takaisin. Olimme ymmällämme outojen äänien täytteessä pienen huoneen. Toinen puolikaan ei päästänyt helpolla: sähkökitaran sijaan soolon soitti pikkolotrumpetti.

Kuten käytäntö oli, uuden singlen molemmat puolet kuunneltiin parikymmentä kertaa. Tuollaisen intensiivisen kuuntelusession jälkeen outous oli kutakuinkin kokonaan hävinnyt. Kotiin kävellessäni jo viheltelin aluksi niin kovin kummalliselta tuntunutta äänien sekamelskaa. Paljon, paljon myöhemmin luin eräästä niistä sadoista Beatles-musiikkia analysoineesta kirjasta, että tuon kappaleen katsottiin olleen lähtölaukaus progressiiviselle pop- ja rockmusiikille.

Kun Beatlesin uusi LP-levy kesäkuussa 1967 ilmestyi, se oli täynnä noita outoja ääniä. Tai eivät ne enää outoja olleet, koska ”Strawberry Fields Forever” ja ”Penny Lane” olivat meille portin tuohon uuteen äänimaailmaan avanneet. ”Sgt. Pepper’s Lonely Hearts Club Band” -albumi loisti kirkkaissa väreissä samoin sen sisältämä uudenlainen musiikki, josta eräässä noista radion harvoista nuorille suunnatuista ohjemista käytettiin sanaa psykedeelinen.

Hieman yli 10-vuotiaina pääsimme helposti tripille keltaisella Jaffalla kauniina kesäpäivänä Veli-Matin rivitalon katolla. Tuon ikäisenä myös George Harrisonin intialaisvaikutteiset ja täysintialaiset omituisuudet upposivat otolliseen maaperään jatkuvalla kuuntelulla. LP-levyt kun soivat aina alusta loppuun. Striimatun musiikin ”rusinat pullasta” -tapa soittaa vain isoimmat hitit oli vielä monen vuosikymmenen päässä.

Emme lainkaan hämmästyneet, että seuraava äänite, ”The Magical Mystery Tour”, oli eriskummallinen kahden EP:n kokonaisuus varustettuna laulujen sanoilla ja piirroskuvilla TV-elokuvasta, jonka tulisimme jossain kaukaisessa tulevaisuudessa näkemään – ehkä. Jos mietitään sanojen progressiivinen ja psykedeelinen merkityksiä, niin John Lennonin sävellys ”I’m the Walrus” täyttää kriteerit erinomaisesti.

Seuraavana vuonna ilmestynyt Valkoinen Tupla eli ”The Beatles” -tupla-albumi ei tietenkään enää tarjonnut psykedeliaa, vaikka olihan siellä avantgardistinen äänikollaasi ”Revolution 9”. Kyllä sitäkin sitkeästi diggailtiin periaatteella: kaikki mitä the Beatles laittaa levylle, on hyvää ja kaunista. Mutta helpolla emme päässeet… Muutenhan tuo tupla oli virkistävä paluu perinteisempään rockin äänimaailmaan.

Sen oikean progelevynkin minulle esitteli musiikillisesti monipuolisesti lahjakas Vela-ystäväni. Hän teki sen ovelasti ja varoittamatta. Rivitalon alakerran hienon hifi-laitteiston äänenvoimakkuuden säädin oli ainakin koillisessa, kun ämyreistä vyöryi jotain aivan käsittämättömän rajua ja hämmentävää. Veli-Matti oli ilmeisesti halunnut tarkkailla reaktioitani, kun hän altisti minut täysin uudenlaiselle musiikille.

Laitteistossa möyrysi Emerson, Lake & Palmer -supertrion debyyttialbumin avausraita ”Barbarian”. Olin ällikällä lyöty ja täysin myyty. Albumia kuunneltiin koko talvinen lauantai-ilta, kunnes Veli-Matin kotiin palanneet vanhemmat hätistivät meidät yläkertaan. Tosin vasta sen jälkeen, kun Velan isä oli jäänyt kuuntelemaan ykköspuolen päättävää ”Knife-Edge” -kappaletta. Hän oli nimittäin tunnistanut keskellä jyrisevää päätösraitaa lyhyen lainauksen Bachin orkesterisarjasta. Aikailematta hän istui flyygelin ääreen ja soitti tuon samaisen pätkän klassista musiikkia. Olimme saapuneet 70-luvulle…

Ällistyttävä oli myös ensikohtaaminen suomalaisen progen kanssa. Eräänä sateisena marraskuun aamuna 1970 Tapiolan yhteiskoulun oppilaiden marssiessa yrmeinä aamuhartauteen soitettiin keskusradiossa kuorolaulun sijaan koulun oman oppilaan, Wigwamin uuden basistin, Pekka Pohjolan ”Frederik & Bill”. Nerokkaan bassoriffin varassa rullaava sävellys oli Wigwamin uudelta LP-levyltä ”Tombstone Valentine”. Yrmeys katosi saman tien. Olin jo aiemmin nähnyt Pohjolan ensiesiintymisen keväällä 1969 yhteiskoulun kulttuuritapahtumassa. Pekka Pohjola ja – todennäköisesti – Jukka Hauru soittivat duona joulun alla ilmestyneeltä ”The Beatles” -albumilta reggaen nousua länsimaissa enteilevän ”Ob-la-di, Ob-la-dan”. Seuraavana vuonna Pohjolasta tuli Wigwamin täysivaltainen jäsen.

”Tombstone Valentine” osoittautui hyvin helposti lähestyttäväksi popahtavaksi kokonaisuudeksi. Sen jälkeen ilmestynyt ”Fairyport” -kaksoisalbumi sitä vastoin oli sitä itseään; heti avausraidasta ”Losing Hold” alkaen progressiivisen voimatrion aggressiivista vyörytystä, johon Jim Pembroken helpommin avautuvat popkappaleet toivat sopivaa vaihtelua. ”Fairyport” oli visionäärinen kokonaisuus ja täysin kilpailukykyinen mestariteos verrattaessa sitä brittiläisen progen parhaisiin tuotoksiin. Vielä hurjempi oli yhtyeen kosketinsoittajan, Hammond-velho Jukka Gustavsonin ideoima, yhteiskuntakriittinen ”Being”, johon vuonna 1974 valitettavasti myös päättyi Wigwamin urkuvetoisen voimatrion progeilu.

Kitaravirtuoosi Jukka Tolonen oli vieraillut muutamalla raidalla Wigwamin levyillä. Olihan Tolosella myös oma progebändinsä, Tasavallan Presidentti. Pressa jäi minulta aika pahasti Wigwamin katveeseen noina vuosina ja myöhemminkin. Kaksi ensimmäistä albumia, joiden molempien nimet olivat hämäävästi ”Tasavallan Presidentti”, vielä menettelivät. Niiden musiikki oli lähempänä bluesia, vaikka Pressan tyyliä myöhemmin kutsuttiin, lähes kirosanaksi muodostuneella, termillä  jazzrock tai – vielä pahemmin – fuusiojazz.

Kun olen nyt aivan viime aikoina kuunnellut sekä Wiguja että Pressaa, olen helposti löytänyt syyt, miksi Tasavallan Presidentti jäi minulta aikoinaan hieman sivuun: kappaleiden tolkuton pituus; yhä enemmän improvisaation pohjalta jazzin suuntaan kurottautuva soitanto; laulusolistin vaihtuminen aidosta britistä, Frank Robsonista,  aitoon suomalaiseen, Eero Raittiseen; ja pahimpana kantona kaskessa, Juhani Aaltosen tai Pekka Pöyryn saksofonin, erityisesti sopraanon, vinkuna.

Omille mieltymyksilleen ei paljoa voi tehdä. Kitarajatsi yhdistettynä saksofonisooloihin on se kombinaatio, joka edelleen aiheuttaa lieviä inhon väristyksiä, olivat soittajat keitä virtuooseja tahansa. Kuuntelen paljon jazzia, mutta se mikä saa jalkani vipattamaan on pääasiassa levytetty ennen toista maailmansotaa – ja ennen kahdentoista tuuman vinyylipitkäsoiton yleistymistä tallenteena.

Pohjola ja Tolonen tekivät myös kiinnostavaa soolouraa. Joskin minulle ne rakkaimmat levytykset ovat molemmilta ne kaksi varhaisinta. On myös tunnustettava, että nimenomaan vain ensimmäiset soololevyt, Pekka Pohjolan ”Pihkasilmä kaarnakorva” ja Jukka Tolosen ”Tolonen!”, soivat edelleen säännöllisesti. Muut viettävät aikaansa pääasiassa levyhyllyjen uumenissa. Ehkä niidenkin aika taas tulee, joskus…

En tiedä, voiko Wigwamin laulajan, säveltäjän ja kosketinsoittajan Jim Pembroken soololevyjä varsinaisesti progeksi nimittää. Ehkä eksentrinen on parempi termi. Pembroke pääsi näillä 70-luvun levytyksillä irrottelemaan taattuun brittityyliin. Levytysbändinä toimi Wigwam – totta kai. Minulta nämä soololevyt menivät paljolti ohi korvien niiden ilmestymisaikoihin. Kiitos levy-yhtiö Svartin ahkeran toiminnan uudelleenjulkaisujen parissa olen nämä keräilyharvinaisuudet saanut levykokoelmaani.

Jos 60-luku oli popin ja rockin aikakausi, 70-luvun alku oli progressiivisen musiikin kultakausi. Glamrockin ja purkkapopin kiihkeintä aikaa se myös oli. Kuunneltiinhan niitäkin, mutta vain omassa huoneessa kuulokkeilla, salaa… Tarjonnan kirjo oli suorastaan häkellyttävä sekä kotimaassa että ulkomailla, erityisesti Britteinsaarilla. Omat ja kaveripiiriin mieltymykset ohjasivat valintoja, niinpä eräät suuretkin progenimet jäivät vähälle kuuntelulle tai täysin kuuntelematta. Radiosta tietysti kuunneltiin ja nauhoitettiin kaikki edes poppiin vivahtava musiikki, mutta vuosikymmenen alussa sitä ei tullut viikossa ollut kuin tunti pari, jos sitäkään.

Naapuritalon kaverini Hassan oli 70-luvun alussa saanut, mistä lie, hallintaansa kokonaisen kansion, siis kymmeniä LP-levyjä. Kansion muovitaskut olivat hieman liian pienet, joten saadakseen levyt mahtumaan kansineen taskuihin oli edellisen omistajan pitänyt leikata niistä ylä- tai alareunasta kaistale pois. Levyt olivat sen ajan parhaimmistoa, mutta silputut kannet tekivät ne käytännössä arvottomiksi. Halvalla kun sain, ostin kolme levyä. Kaksi Frank Zappan albumia ”Weasels Ripped My Flesh” ja ”Hot Rats”, jotka hyvinkin voi katsoa sopivan proge-nimikkeen alle, ja kolmannen, josta muistin vain kannessa olevan huutomerkin. Yhtyeen nimi oli leikkautunut pois. Levyt menivät kiertoon jokin vuosi myöhemmin tullakseen takaisin – ehjin kansin – levyhyllyyni 2000-luvulla.

Paitsi, että se huutomerkkilevy jäi minua vaivaavaksi mysteeriksi. Muistelin sen olleen viehkeää cembalovoittoista progea Vertigo-levymerkillä. Eri levykaupoissa käydessäni huomasin aina kysäistä, mikä levy saattaisi olla kyseessä? Kukaan ei tuntunut tietävän. Asia sai naurettavat mittasuhteet, koska etsin tuota äänitettä myös unissani. Olin jo menettänyt toivoni harppunoida tuo ”valkoinen valas”, kunnes jälleen kerran uuden vuosituhannen ensimmäisen vuosikymmenen puolivälissä Tunnelin Levyyn piipahtaessani selailin hajamielisesti käytettyjen CD-levyjen laaria. Uskon myyjänkin pelästyneen riemunkiljahdustani. Vuosia etsimäni levy oli löytynyt, väärässä formaatissa, mutta kuitenkin. Bändi oli Gracious ja levyn nimi oli se huutomerkki. Mukiinmenevää progea 70-luvun alusta, totesin kuunnellessani. Kadonneen levyn metsästys oli päättynyt!

Emerson, Lake & Palmer, lyhyesti ELP, säilytti minulla paikkansa progen kärkinimenä. Voi tietysti olla monta mieltä siitä kuinka progressiivinen – eli kehittyvä – yhtye oli, koska jo debyyttialbumin äänimaailma oli täysin valmis ja viimeistelty. Joka tapauksessa, myös Keith Emersonin edellinen yhtye the Nice kiinnosti, eikä vähiten sen vuoksi, että ”Five Bridges” -levyllä versioitiin Jean Sibeliuksen Karelia-sarjaa.

King Crimsonin ensimmäinen LP, ”In the Court of the Crimson King” vei minulta jalat alta. Se, että basistina ja laulusolistina sattui olemaan Greg Lake, ei yhtään haitannut. Yhtyeen seuraava levy, ”In the Wake of Poseidon”, muodostui melkoiseksi pettymykseksi, paljolti sen vuoksi, että puolet soittajista oli jättänyt bändin – Greg Lake mukaan lukien. ELP piti pintansa ”Brain Salad Surgery” -albumiin ja vuoteen 1974 saakka, jolloin yhtye jäi pitkälle tauolle. Kun ELP teki paluun 1977, maailma oli muuttunut. Punk-ilmiö tappoi progen dinosaurukset yhtä tehokkaasti kuin asteroidi maapallon jättiläiskokoiset matelijat 66 miljoonaa vuotta sitten. Boom!

Tietoa uutuuksista sai niukalti suomeksi ennen Musa-lehden, oikean musiikkilehden, tuloa R-kioskeihin kesällä 1972. Suosikki, Intro, Stump ja Help -nuortenlehdet eivät progesta – eikä totuudesta – paljoa piitanneet. Melody Maker ja New Musical Express olivat viikoittain täynnä mitä mielenkiintoisinta materiaalia, esteenä vain oli aluksi niiden melko koukeroinen englannin kieli. Motivaatio ottaa selvää oli kova, joten sanakirjan kanssa tavaamalla alkoivat perusteelliset bändiesittelyt ja ajantasaiset levyarvostelut aueta. Informaatiotulva tuntui välillä oikeastaan ahdistavalta. Varsinkin kun mielenkiintoisia ja hankinnan arvoisia levyuutuuksia olisi ollut toistakymmentä viikossa. LP-levyn hinta, 24 markkaa, ei ollut mikään pikkusumma ja progelevyt tuppasivat usein laajentua tupliksi. Lähes 50 markalla sai sentään jo hyvät nahkakengät…

Ilmiselviä diggauksen kohteita kaveriporukoissa olivat Moody Blues, Jethro Tull, Yes, Genesis, Gentle Giant, Procol Harum sekä monet monet muut. Itseäni kuitenkin ilahdutti erityisesti the Move ja siitä, aluksi sivuprojektina alkanut, mutta hyvin pian jättisuosioon sinkoutunut Electric Light Orchestra. The Move osui maaliin jo reilusti 60-luvun puolella lukuisilla, hieman omintakeisilla mutta melodisilla singleillään ”Flowers in the Rain”, ”Fire Brigade”, ”Wild Tiger Woman” sekä ”Blackberry Way”, joka ainoana noista onnistui kipuamaan listaykköseksi Britanniassa.

ELO:n ensimmäinen levy, ”No Answer”, oli erittäin proge ja bändin keulahahmon, Roy Woodin, näköinen. Tämä johti kakkoslevyä tehdessä taiteellisiin ristiriitoihin yhtyeen toisen säveltäjän, Jeff Lynnen, kanssa. ELO:sta lähteneen Roy Woodin ensimmäisen soololevyn, ”Boulders” -albumin, jolla hän teki kaiken itse, vielä hankin ja jota paljon kuuntelinkin, mutta ELO:n vetovoima oli lopulta suurempi.

Lynnen luotsaamana ELO aloitti kunnianhimoisilla albumikokonaisuuksilla, teema-albumeilla, joista sinfoninen ”Eldorado” on mielestäni hienoin, kallistuen vähitellen yhä lähemmäksi vuosien 66-68 Beatles-soundia. Tosin tuo ei minusta mikään huono asia ollut, koska the Beatles säilyi eräänlaisena hyvän musiikin mittatikkuna läpi vuosikymmenten. Lynne päätyikin tuottajaksi, kun Beatles-kolmikko teki Lennonin jälkeenjääneistä nauhoituksista uudet singlet 90-luvun puolivälissä. ELO on myös äänittänyt 1982 tribuutin nimeltään ”Beatles Forever”, jota ei ole ainakaan vielä virallisesti julkaistu. Se kyllä löytyy YouTubesta hyvälaatuisena esityksenä. Tämä kai puhuu puolestaan?

The Move esiintyi Suomessa Kulttuuritalossa joulukuussa rockkonserttien hulluna vuonna 1967. ELO ei ole koskaan Suomeen eksynyt. Ruotsissa yhtye on tietysti konsertoinut moneen kertaan. Vaimoni näki ELO:n Wembleyllä kesällä 1976 ”Face the Music” -kiertueella. Kun olen tentannut hänen vaikutelmiaan ja tunnelmiaan, ei hän muista tapahtuneesta mitään.

Wigwamin taru ei Gustavsonin ja Pohjolan lähtöön päättynyt. Kokoonpanon muuttuessa muuttui myös musiikki. Progressiivisuus vaihtui deep poppiin, jonka koostumuksen voi johtaa Pembroken lausunnosta: ”Halusin vain säveltää pop-lauluja the Beatlesin ja Kinksin tyyliin”. Kun the Beatles ja Kinks sattuivat olemaan ne kaksi brittibändiä, joita olin the Whon ohella eniten kuunnellut, ei minulle tullut suunnanmuutoksesta kovin paha mieli. 1975 julkaistu ”Nuclear Nightclub” nosti Wigwamin ennennäkemättömään suosioon, eikä pelkästään Suomessa.

Wigwamin ja Tasavallan Presidentin maailmanvalloitus kuitenkin tyssäsi punkin ja uuden aallon vyörytykseen, mutta uskollinen fanijoukko on pitänyt molempien yhtyeiden musiikin elossa. Olen minä kehumisellani ainakin yhden Wigwam-diggarin saanut lisää nuoremman tyttäreni miehestä. On sinänsä irvokasta, että Virgin-levy-yhtiön menestys rakentui lähes kokonaan Mike Oldfieldin, käytännössä hänen yksin soittamalleen, ”Tubular Bells” progealbumille. lman tuota miljoonia yksiköitä myynyttä levyä olisi Sex Pistolsin rääväsuulauman läpilyönti saattanut jäädä tekemättä.

Minulle 80-luku ja suurin osa 90-luvusta muodostivat mustan aukon musiikin kuuntelussa ja levyhankinnoissa. Perheen perustaminen oli se varsinainen syy, mutta oli noiden vuosikymmenien suosituin musiikkikin täysin yhdentekevää. CD-levyjen ja -soittimien yleistyminen aiheutti myös varsinaisen pulman: jos kerran pieni laserlevy on äänellisesti täysin ylivoimainen, miksi lojuttaa Lundian hyllyissä suurikokoisia ja painavia vinyylejä? Onneksi tuo pohdinta ei edennyt ajatuksen tasolta toimintaan. C-kasetit myin kirpputorilla. Siihen se formaatin vaihto kuitenkin jäi.

Uuden vuosituhannen alku oli myös vinyylilevyn uusi alku, ainakin minulle. Paha kyllä, alkuperäisten progeharvinaisuuksien hinnat karkasivat pian tavoittamattomiin. CD-aika ja yleistyvä suoratoisto tekivät levyprässäämöt tarpeettomiksi. Moni ehtikin lopettaa toimintansa ennen kuin vinyylibuumi käynnistyi uudelleen. Eivät kuitenkaan kaikki. Uusia painoksia kysytyistä klassikkolevyistä tipahteli kauppoihin säännöllisesti. Uudelleenjulkaisut olivat halvempia, niiden kannet olivat ehjät eikä levyistä tarvinnut tihrustaa naarmuja.

Suuret toimijat heräsivät nopeasti rahastamaan erikoispainoksilla, juhlajulkaisuilla ja hienoilla luksusbokseilla. Huvittavin ökyversio lienee George Harrisonin ”All Things Must Pass” -soolodebyytin, joka alunperinkin oli tripla-albumi, puiseen kirstuun pakattu tuhannen euron läjä levyjä, liitteitä ja muuta roinaa. Jäi tietysti ostajan harkinnan ja varallisuuden varaan minkälainen versio mukaan lähti tai kotiin kannettiin. Ennen ostopäätöstä kannatti vertailla hintoja sekä kotimaassa että ulkomailla. Hintaeroa kun saattoi olla kymmeniä tai jopa satoja euroja tavarantoimittajasta riippuen.

On varsin sopivaa, että tällä tarinalla on onnellinen loppu. Ilmestyessään turhan hintava Emerson, Lake & Palmerin kymmenen LP:n liveboksi ”Out of This World” löytyi erittäin kohtuulliseen hintaan suomalaisesta levykaupasta. Koska kaikki alkoi Beatles-yhtyeestä, on siihen hyvä myös lopettaa: Saksan Amazon sai kunnian rahdata UPS:n kyydissä ”Revolver” -albumin deluxeboksin yli satasen halvemmalla Vääksyyn. Ja kun tuon ällistyttävän levyn viimeistä, intialaisen dronen ja nauhasilmukoiden varassa leijuvaa kappaletta, ”Tomorrow Never Knows” -raitaa, nyt kuuntelen, hiipii mieleeni sellainen kerettiläinen ajatus, että eiköhän tuo 2 minuuttia 58 sekuntia olekin oikein sopiva mitta progrebiisille.