Kloorin hajua

Menninkäisentiehen ja Mäntyviitaan rajautuvan Tapiolan vanhan keskustan ja 1961 valmistuneen uuden, 13-kerroksisen Keskustornin välillä ei ollut oikein mitään. Tai olihan siellä joutomaata pikkupoikien leikkejä varten ja hiekkakuoppa, jossa isot pojat kävivät uimassa, kun eivät viitsineet Westendin rantaan polkea.

Tapiolan Keskusaltaan työmaa 60-luvun alussa
Kuva: tuntematon valokuvaaja, KAMU Espoon kaupunginmuseo, Asuntosäätiö

Mutta vuosikymmenen puolessa välissä kaikki muuttui. Hiekkakuopasta syntyi keskusallas vaihtuvilla värivaloilla hehkuvine suihkuineen. Altaan yhdelle reunalle nousi uimahalli, toiselle reunalle kirkko. Ruumis ja sielu saivat ravintoa upouusissa valoisissa tiloissa.

Tapiolan kirkko vuonna 1965
Kuva: Teuvo Kanerva, KAMU Espoon kaupunginmuseo

Modernissa, betonikuution muotoisessa kirkossa käytiin silloin tällöin, mutta uimahalli oli se magneetti, joka veti puoleensa kaiken ikäisiä tapiolalaisia. Kuusi rataa, 25 metrin allas ja viiden metrin korkeuteen kohoava hyppytorni lumosivat muutkin kuin minut. Kaikki pinnat hohtivat marmorinvalkeaa, neonvalot loistivat häikäisevinä, vesi väreili laguuninsinisenä. Ja joka paikkaan tunkeutui voimakkaana kloorin haju.

Uimahalli rakenteilla 1964
Kuva: tuntematon valokuvaaja, KAMU Espoon kaupunginmuseo, Asuntosäätiö

Sen pystyi joskus haistamaan Menninkäisentielle saakka. Tuulen käydessä sopivasta suunnasta jopa kotiimme sisälle. Se oli kuin kutsu ennenkokemattomiin iloihin ja lupaus uusista, jännittävistä seikkailuista. Vaaleatukkaisen Veli-Matin hiukset saivat vihertävän sävyn ja jos rannetta nuolaisi, suussa maistui kloorin maku.

Uimahallin työmaan reunalla syksyllä 1965
Kuva: Robert Rambergin kotiarkisto

Oli poikkeuksellista, jos en käynyt jonain päivänä Tapiolan uimahallissa. Taloyhtiössämme ei ollut saunaa. Lähin varattavissa oleva yleinen sauna oli läheisessä Mäntytornissa, mutta siellä ei ollut tilaa. Sen sijaan uimahallissa oli kaksi isoa saunaa, toistakymmentä suihkua ja tietenkin tärkeimpänä uima-allas. Sauna ja allas -kombinaatio olikin tarpeen, koska altaan vesi ei ollut kylpylälämmintä. Kun huulet sinertyivät ja hampaat löivät loukkua, kiiruhdimme kävellen – juosta ei saanut tai valvojan pilli soi – saunan lämpöön. Ja sitten takasin pulikoimaan. Uimavalvojat tulivat niin tutuiksi, että saimme hieman erikoisoikeuksia ja -tehtäviä: muun muassa ison altaan pohjalle ilmestyneiden pökäleiden lakaisemista viemäriin…

Ritvalan lomakodissa Sääksjärven rannalla vietetyt kesät olivat tuottaneet hyvän sadon: olin täysin sinut vesielemetin kanssa. Osasin uida eri tyyleillä, kellua vaivatta, sukeltaa altaan pohjaan ja liukua 50 metriä pinnan alla. Uskalsin jopa hypätä hyppytornin ylimmältä tasanteelta pää edellä. Uimahalli oli toinen kotini.

Kohta Mia Kasvion pilli soi ja huuto kuuluu: ”Ei saa juosta!”
Kuva: Jouko Mäkinen, KAMU Espoon kaupunginmuseo

1966 kesällä Huvudstadsbladet teki perheestämme koko sivun jutun otsikolla ”Den simmande familjen Ramberg”. Meidät kuvattiin istumassa hyppytornin portailla. Julkaistussa kuvassa ystäväni Hassan on tietysti irvistelemässä taustalla…

Den simmande familjen Ramberg, Hassan lurar i bakgrunden.
Kuva: Robert Rambergin kotiarkisto

Toinen uimahalliin liittyvä elämäni tähtihetki oli Espoon koulujen väliset uintikilpailut keväällä 1967. Minä olin varamiehenä 50 metrin vapaauintiin. En osannut edes jännittää, koska olin varma, etten joudu uimaan kilpaa.

Julkaistu Tapiola tänään 41/1965 -lehdessä. Kuvateksti: ”Kyllä täällä kelpaa tapiolalaisten kuntoaan kohottaa, toteaa hallimestari Taisto Kasvio.”
Kuva: tuntematon valokuvaaja, KAMU Espoon kaupunginmuseo, Asuntosäätiö

Istun äitini kanssa katsomossa kannustamassa, kun yhtäkkiä voimistelunopettaja, jota Kuoviksi kutsuttiin, hiipii viereemme.

– Robert. Nyt äkkiä vaihtamaan uimahousut jalkaan. Kari on sairaana. Sinä menet uimaan vapaata.

– S-s-selvä!

Ryntään pukuhuoneeseen vaihtamaan vaatteet. Ehdin juuri ja juuri lähtökorokkeen taakse, kun jo komento kuuluu: paikoillenne. Starttipillin vihellys viiltää ilmaa. Painan menemään tartsankroolia hengen hädässä. Käännöksen räpellän joten kuten. Kohta lyön käteni päädyn kaakeliin. Nostan humisevan pääni vedestä. Kun saan kloorin sumentamat silmäni auki, näen suuren joukon ihmisiä. Kuovi-opettaja ja kaikki koulumme joukkueen uimarit huutavat hurraata.

Uintikilpailut Tapiolan hallissa
Kuva: L. H. Salonen, Museovirasto

– Robert! Onneksi olkoon! Sinä voitit! Koulumme voitti kilpailun! Olemme Espoon mestareita!

– M-m-mitä?

Vähän myöhemmin, kun olen toipunut yllätysvoiton aiheuttamasta järkytyksestä ja saanut vaatteet vaihdettua, istun hymyilevän äitini viereen. Voimistelunopettaja rymistelee taakseni ja onnittelee minua kädestä pitäen.

– Hieno suoritus, Robert! Tuo herra tuolla ensimmäisellä rivillä haluaa jutella kanssasi. Hän on Tapiolan Hongan uintijaoston valmentaja.

Niin alkoi jokapäiväinen uintiharjoittelu. Koska jaosto oli vasta perustettu, olimme kaikki uusia jäseniä ja suurin piirtein samanikäisiä, joukkoon sopeutuminen tuottanut mitään vaikeuksia. Seuraavana vuonna Hongan uintijaosto lopetettiin ja Tapiolan Uimarit Ry. perustettiin. Kaikki siirtyivät TaPun huomaan.

Pari puolituttua kaveria lähti mukaan ja moni muukin uusi poika ja tyttö ilmestyi harjoituksiin. Osa pysyi porukassa, osa lähti muutaman viikon jälkeen. Tekniikkaa hiottiin ja harjoitteet monipuolistuivat.

Kahtena vuonna sain seuran parhaan poikauimarin palkinnon, mutta ainuttakaan kilpailua en enää voittanut. Se ei ollut mikään suuri ihme. Ikäsarjan rajat olivat 13 ja 16 vuotta. Minä olin juuri täyttänyt 13. 16-vuotiaat pojat olivat isoja, lihaksikkaita ja karvaisia jättiläisiä. Koko kilpailutoiminta alkoi vähitellen tympimään.

Kävin kuitenkin harjoituksissa, koska pidin uimisesta. Mutta uudet tuulet alkoivat puhaltaa. Enää ei pelkkä uiminen riittänyt. Lähdettiin juoksulenkille vanhan kivimurskaamon maisemiin tehdylle uudelle pururadalle tai Silkkiniitylle. Kun Tapiolan uimahallin erääseen varastohuoneeseen ilmestyvät painonnostovälineet, alkoivat myös voimaharjoittelut. Juoksulenkit olivat tylsiä ja voimailutila haisi pahalle.

1969 tammikuussa myrsky nousi. Seuraan ilmestyi uusi poika Pekka. Pekka oli uuden valmentajan oma poika. Pekka minua vuotta nuorempi kiharapäinen lihaskimppu. Pekka rakasti uinnin lisäksi juoksemista ja painojen kanssa pulaamista. Pekka sai parhaan poikauimarin palkinnon. Pekka sai isänsä junaileman uuden seurastipendin – tai spidentin, niin kuin hänen valmentajaisänsä asian ilmaisi.

Maaliskuussa erään uinti-illan jälkeen en enää mennyt harjoituksiin. Uimahalliin menin vain jos koululiikunnassa oli uintia. Kloorin haju rupesi etomaan. Kirkossakin tuli käytyä useammin. Rippikoulu alkoi. Uinti loppui.

Parista seurakaverista tuli maajoukkuetason kilpauimareita, jotka pärjäsivät jopa pohjoismaisella tasolla erinomaisesti. Ja niin pärjäsi myös Pekka.

Vuosikymmeniä myöhemmin olemme yliopiston kansainvälisten asiain koordinaattorien seminaarissa Vierumäellä. Iltaohjelmassa on saunomista ja uintimahdollisuus. Parin oluen jälkeen miesten saunajutut menevät siihen tiettyyn suuntaan. Puhutaan urheilusta. Joku on juossut 30 maratonia, joku toinen harrastaa seinäkiipeilyä. Lauteilla on myös puoliammattilainen maantiepyöräilijä ja palkittu enduroharrastaja. Sanon uineeni joskus kilpaa. Satasen vapaa meni minuutin pintaan. Ilmoitus herättää epäuskoa ja väitteelle hieman naureskellaankin.

– Tuolla on 25 metrin otsonilla puhdistettu allas. Siellä voimme suorittaa tämän ihmiskokeen.

– Jos menee alle minuutti kymmenen sekuntia, maksamme baarin kalleimman drinkin.

–  Minä voin ottaa aikaa!

–  Kiinni veti. Saanko harjoitella muutaman kerran volttikäännöstä. Siitä on kuitenkin yli 30 vuotta, kun olen viimeksi uinut ajan kanssa.

– Mitäs laitetaan?

– Mikä on teidän kallein viskinne? Otan sen kuivana. Kiitos. Nämä herrat maksavat.

Tämä kertomus on julkaistu kirjassani “Tapiolan varjoissa” (Mediapinta 2020)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *