Jules Vernen kirjan, Sukelluslaivalla maapallon ympäri, sain joululahjaksi 1964. Teos oli ilmestynyt syntymävuonnani 1955 suomeksi Nuorten Toivekirjasto -sarjassa, vaikka se oli kirjoitettu lähes sata vuotta aikaisemmin. Ensimmäinen, tahattomasti humoristinen, käännös oli tehty jo 1915. Uuden, paremmin sodanjälkeiseen 50-luvun maailmaan sopivan, käännöksen oli laatinut Martta Tynni. Yhdeksänvuotiaan käteen kirja tuntui painavalta; olihan siinä yli kolmesataa tiheätekstistä sivua. Jo pelkkää värikästä kantta, jossa kaksi sukelluspuvuissa meren pohjaa kävelevää miestä joutuu hain hyökkäyksen kohteeksi, katselin lumoutuneena.
Kirjassa oli myös mustavalkoinen piirroskuvitus, joka oli harvinaista Nuorten Toivekirjaston teoksissa. Sattumalta – tai niin epäilin – sain samana jouluna myös koottavan Nautilus-pienoismallin. Kyseessä ei tosin ollut tuo Vernen teoksen futuristinen sukelluslaiva vaan maailman ensimmäinen atomikäyttöinen amerikkalainen sukellusvene. Se ei mielikuvitusleikeissäni minua lainkaan haitannut. Yöpöydälläni molemmat lojuivat lukuvalon taikapiirissä.
Kirjan tarina on Vernen rajattoman mielikuvituksen mestarityötä. Professori Aronnax pestautuu palvelijansa Conseilin ja harppuunamies Ned Landin kanssa amerikkalaisen retkikunnan matkalle etsimään merihirviötä, jättimäistä sarvivalasta, joka pitänyt maailman merillä seilaavia aluksia kauhun vallassa. Kuukausien etsinnän jälkeen hirviö löytyy. Kun amerikkalainen fregatti törmää otukseen, joutuvat Aronnax apureineen veden varaan pelastautuen valaan selkään. Hirviö osoittautuukin sähkökäyttöiseksi sukelluslaivaksi, jonka vangeiksi he joutuvat. Salaperäinen kapteeni Nemo tutustuttaa vastahakoisia vieraitaan valtamerien ihmeisiin: he pystyttävät lipun Etelänavalle, kävelevät Atlantiksen raunioille ja ihailevat etelämeren koralliriuttoja. Nemon kostonkierre perheensä surmaamisesta saa täyttymyksen, kun Nautilus upottaa tuon murhatyön tehneen salaperäisen imperialistisen valtion – ennen kustantajan sensuuria Venäjän – sota-aluksen. Kostonsa saatuaan kapteeni Nemo vaipuu masennukseen ja vetäytyy hyttiinsä. Ilman Nemon läsnäoloa miehistö menettää aloitekykynsä. Aluksen ajelehtiessa ilman päämäärää syvvyksissä jättiläismäinen tursas hyökkää sen kimppuun. Pian sen jälkeen sukelluslaiva jostain tuntemattomasta syystä vielä harhautuu valtavaan pyörteeseen, Maelstromiin, Norjan aluevesillä. Onnettomuuden aiheuttamassa kaaoksessa Aronnax kumppaneineen pelastuu. Nautilus katoaa pyörteeseen.
Vernen jännittävä kirja kuljetti minua maapallon ympäri kuukausikaupalla. Se ei ollut tavanomainen poikien seikkailulukemisto. Sen tajusin palatessani yhä uudelleen kapteeni Nemon vedenalaisiin seikkailuihin. Nemo oli ristiriitainen, sympaattinen hahmo, joka oli vapaaehtoisesti eristäytynyt maanpäällisestä elämästä. Monien lukukertojen kautta aluksi pelkkänä hyvin kirjoitettuna seikkailuna pitämäni kirja avautui kerros kerrokselta. Nimenomaan Nemo muuttui roistosta oikeudenmukaista kostoa etsiväksi antisankariksi. Vaikka käännös oli uusi, oli teoksen ilmapiiri mielenkiintoisella tavalla vanhahtava. Lähes kaikki merenelävät, jotka joutuvat Nautiluksen laivaväen kanssa kosketuksiin, tapetaan ja syödään. Lukiessani Vernen kirjaa unohdin ajakulun täysin. Uppouduin merenalaisiin seikkailuihin koko olemuksellani. Kirjan teksti muuttui kuvasarjaksi, joka vilisti silmieni editse yhä uudelleen ja uudelleen.
Kaikenlainen kirjallisuus kiinnosti minua, jopa olohuoneen hyllystä löytämäni aikuisten romaanit. Mutta tuollaiseen lukuhurmioon pääsin kuitenkin vain tiettyjen teosten parissa: ainoastaan Waltarin Sinuhe egyptiläinen ja Linnan Tuntematon sotilas hieman myöhemmin noituivat minut koko illan ja yön kestäneeseen lukumaratoniin. En pystynyt laskemaan kirjaa käsistäni ennen kuin, jälleen kerran, Nautilus katoaa Maelstromin kurimukseen. Pyörrettä kuvaava sanakin kiehtoi minua. Siinä oli jotain yliluonnollista ja pelottavaa.
Kun sain selville, että Nemon ja Nautiluksen tarina jatkui Salaperäinen saari -kirjassa, kävin sen ostamassa läheisestä kirjakaupasta, Mäntykirjasta. Salaperäinen saari oli outo, ajasta ennen Nautiluksen rakentamista kertova, ilmeisen nopeasti kyhätty sekasotku, johon oli ujutettu hahmoja myös Kapteeni Grantin lapset -kirjasta. Kapteeni Grantin lapset olin jo lukenut, samoin kuin kaikki Tapiolan kirjastosta käsiini saamani Vernen teokset. Salaperäinen saari oli ilmiselvästi huonoin koko joukosta.
Kino Tapiolassa suurin odotuksin seuraavana vuonna näkemäni Disney-yhtiön vuoden elokuvaversio oli vielä suurempi pettymys. Siitäkin huolimatta, että elokuva oli saanut Suomen ensi-iltansa juuri silloin, kun minä tulin maailmaan. Juonta oli muokattu kovalla kädellä ja erikoisefektit olivat saaneet pääosan. Taistelua kumisen mustekalan kanssa ei tahdottu millään saada päätökseen. Siitä kai tuo efekti-Oscar Disneylle myönnettiin. Asiaa ei yhtään parantanut, että ykkösinhokkini kaikista amerikkalaisista miesnäyttelijöistä, yhden ilmeen kuoppaleuka, Kirk Douglas (oikealta nimeltään Issur Danielovitch) oli tätäkin filmiä pilaamassa jäyhällä miehisyydellään. On vaikea ymmärtää, miksi sellainen mestariohjaaja Stanley Kubrick halusi käyttää Danielovitchiä kahdessa elokuvassa peräkkäin: sotaelokuvassa Kunnian polut (Paths of Glory) ja antiikin Roomaan sijoittuvassa Spartacus-filmissä. Kumpaakaan en ole jaksanut katsoa loppuun saakka, vaikka Kubrickin elokuvat muuten ovat aivan omassa kastissaan.
Kirja säilytti taikavoimansa elokuvan jälkeenkin. Kun olin 60-luvun lopulla kovasti sairaana hongkongilaisen kourissa jaksamatta 40-asteen kuumeessa pitää edes silmiäni auki, pyysin äitiäni lukemaan minulle ääneen Sukelluslaivaa. Sen parantava voima jäi arvoitukseksi, mutta lukutuokio vei ajatukset pariksi tunniksi kerrallaan valtamerien viilentäviin syvyyksiin.
One thought on “Kirjat elämässäni”
Olisikin pitänyt lukea 1960-luvulla.😊