Kirjat elämässäni, osa 3

Epäilen, että monet eivät tartu Franz Kafkan novellikokoelmaan tai romaaniin, koska Kafkalla on vaikeatajuisen kirjailijan maine. Hänen tekstinsähän tunnetusti huokuvat synkkää eksistentiaalista ahdistusta, syväluotaavat ihmisen haavoittuvuutta, nostavat esiin olemassaolon haurauden teemoja sekä pohtivat merkityksettömyyden tunnetta kaoottisen ja välinpitämättömän universumin edessä. On totta, että novelleissa ja romaaneissa noita yllä mainittuja elementtejä on, mutta löydän kirjoituksista myös runsaasti mustaa huumoria ja absurdeista tilanteista syntyvää sanallista slapstick-komiikkaa. Kafkalla oli ällistyttävä taito luoda täysin mieletön, todellisuudesta irrallaan oleva maailma, jossa hän erehtymättömällä logiikallaan kuljettaa tarinan alusta loppuun.

Perheenisän huoli -novellissa esiintyy elävä tähdenmuotoinen lankarulla, Odradek. Se kuvaillaan niin yksityiskohtaisesti elintapoineen ja -ympäristöineen, että lukija pystyy helposti näkemään mielessään tuon eriskummallisen tavaraolion. Kafkan luomassa absurdissa maailmassa on aivan luonnollista, että Odradek osaa myös puhua. Kun Odradekilta kysytään, missä se asuu, se vastaa: ”Asuinpaikka epämääräinen”. Jätän tässä ilmiselvät filosofiset ulottuvuudet analysoimatta ja keskityn teoksen humoristiseen puoleen. Kertomuksen voi helposti lukea huovismaisena irrationaalisena ”lyhyenä erikoisena”, kuten esimerkiksi Jutta Grahnin mies -novellin. Perheenisän huoli, johon kertomuksen viittaa, on seuraavanlainen: ”Saattako se (Odradek) siis kieriä alas portaita langanpätkiä perässään vetäen minun lasteni ja lastenlapsieni jalkojen juureen? Novelli päättyy sanoihin: ”Mutta kuvitelma siitä, että se ehkä elää jopa minua kauemmin, tuntuu minusta melkein tuskalliselta.”

Totta kai asia on todellisuudessa niin päin, että Veikko Huovinen on ottanut vaikutteita Kafkalta. Minä vain satuin lukemaan intensiivisesti Huovista ennen kuin lumouduin Kafkan huumorista.

Muodonmuutos-novellin aloittava virke on mielestäni eräs hienoimpia kirjallisia avauksia koskaan: ”Kun Gregor Samsa eräänä aamuna heräsi levottomista unista, huomasi hän muuttuneensa vuoteessa suunnattomaksi syöpäläiseksi.”. Voi tietysti ajatella, ettei ilmeikkäämpää teini-iän krapula-aamun morkkiksen kuvausta ole kukaan onnistunut tukemaan yhteen tekstinpätkään. Kirjailija ei ole katsonut tarpeelliseksi kirjoittaa seikkaperäistä kuvasta siitä, miten herra Samsa on tuollaiseen kummalliseen tilanteeseen joutunut. Tuon avauksen jälkeen lukija on joka tapauksessa täysin selvillä siitä, ettei kyseessä ole mikään tavanomainen teksti.

Muodonmuutos lienee Kafkan tunnetuin novelli. Jostain syystä se oli jätetty pois Otavan 1972 Delfiini-sarjassa julkaisemasta Novellit-kokoelmasta, ehkäpä sen pituuden vuoksi. Tuo 70-luvun puolivälissä ostamani kirja väittää takakannen esittelytekstissä, että ”kokoelmaan valituista novelleista muodostuu kuva Kafkan kirjailijankehityksestä ja mielenkiintoinen läpileikkaus hänen kaikesta tuotannostaan”. Myyntipuhe on hyvä, mutta hieman valheellinen. Jokainen, joka on Kafkansa lukenut, jää ihmettelemään, missä ovat ne tunnetuimmat tekstit. Kirjassa ei nimittäin ole niitä kaikkein keskeisimpiä teoksia kuten Muodonmuutos, Hiilisangolla ratsastaja, Rangaistussiirtolassa, Nälkätaiteilija, Maalaislääkäri ja Selonteko akatemialle.

Koska nälkä kasvaa syödessä, melko pian hankin uuden kokoelman nimeltään Nälkätaiteilija. Se on Gummeruksen jo 60-luvun puolivälissä julkaisema teos, jossa olivat kaikki nuo puuttuvat mestariteokset. Tästä kokoelmasta taas uupuivat nuo Novellit-pokkarin lyhyet tekstit. Nämä kaksi kirjaa kyllä yhdessä täyttävät tuon mainitun takakannen väitteen vaatimukset hyvin. Nälkätaiteilija-kirjan novellit ovat oikeastaan pienoisromaanin mittaisia. Ne ovat myös sitä synkintä kafkalaista kuvastoa. Eivät ne tietenkään ole vailla absurdia huumoria, mutta sitä ei annostella kovin runsaskätisesti.

Ehdoton suosikkini lyhyistä novelleista on Kuvia erään talon puolustamisesta. Se on hyvin staattinen. Tapahtumat sijoittuvat, novellin nimen mukaisesti, pääasiassa erään talon pihapiiriin ja osittain rakennuksen sisäosiin. Kafka loihtii viiden ja puolen sivun mittaiseen tekstiin tarkkoja yksityiskohtia ja lukuisia humoristisia käänteitä.

Ensin hän kuvaa kolmea vartiomiestä tuijottamassa aidan yli taloa ympäröivään maastoon. Syy miksi taloa puolustetaan, ei käy ilmi kerronnan eri vaiheissa. Tämä on eräällä tavalla Kafkan tavaramerkki; uhka on olemassa, mutta se on epämääräinen.

Seuraavaksi kerronnan fokus siirtyy keskellä pihaa istuvaan komendanttiin, joka ”työskenteli kiireesti, kuten jännittynyt tilanne vaati”. Komendantti kirjoittaa pöydällä oleviin lappusiin ”jotakin suurilla, leveillä, paljon mustetta kuluttavilla kirjaimilla”. Pöydän lähellä leikkii paljasjalkainen pikkupoika, joka toimittaa lappuset perille, mutta ensin komendatin on puhdistettava pojan märässä hiekassa kuraantuneet kädet asetakkinsa helmaan. Puun varjossa keinahtelee tuolissa omissa maailmoissaan sotilas, joka harjoittelee ”sotilaallisia signaaleja” torvella. Aina vähän päästä komendantti hermostuu ja ärjäisee miehelle käskien tämän lopettaa metelöinti. Hetken aikaa onkin hiljaista. Sitten sotilas alkaa ”jälleen töräytellä hiljaa, vain koetteeksi” ja kun se sallitaan ”paisutti hän toitaukset entiseen voimaansa”. Talon tytär hiipii salaa rakennuksen poikki katsomaan kaipauksella ikkunasta käyrätorvea soittavaa sotilasta. Hänen olisi pitänyt olla vahtimassa piikoja, jotka nyppivät nöyhtää. Mutta torven ääni kuuluu vain vaimeasti talon toiseen päähän. Samalla hän näkee vilaukselta, kuinka hänen isänsä istuu rappusilla piippua tuprutellen ja kiskoo rauhallisena päreitä, koska ”talo ja katto joutuisivat ikävä kyllä kärsimään taistelusta ja siksi oli ryhdyttävä varotoimiin”.

Ulko-oven viereisestä ikkunasta, joka on naulattu umpeen lukuun ottamatta pientä aukkoa ”tunkeutuu ulos savua ja melua”. Siellä on keittiö, jossa valmistetaan päivällistä. Komendantti pitää tärkeänä sotilaiden ”runsasta ravitsemista”, mutta tarpeellista kolmatta kattilaa ei voida käyttää, koska se on rikki eikä komendantti voi sietää sen korjaamisesta aiheutuvaa melua. Niinpä ruokaa ei ole aivan tarpeeksi.

Tuotapikaa käynnistyy novellin kohokohta, ruokailu. Emäntä tarjoilee ensin komendantille lautasellisen vahvaa kanakeittoa hopeatarjottimella. Komendantti kieltäytyy, mutta suostuu lopulta syömään lusikallisen, ja siten on ”äärimmäisen kohteliaisuuden vaatimukset tyydytetty”. Kun kokki viheltää pilliin, alkaa ”kaikkialla vilkas hyörinä, vilkkaampi kuin komendatille oli mieleen”. Keitto kuljetetaan kärryissä olevassa sammiossa ympäri pihaa, ensin tietysti niille kolmelle sotilaalle, jotka seisovat aidan lähellä vartiossa, koska he, ”vaikka ovat muuten mallikelpoisia sotilaita”, unohtavat koko vartiointitoimen keittokärryjen ilmestyessä pihalle. Parilla nerokkaalla lauseella avautuukin aivan uusi visio talon puolustamisen massiivisuudesta, kun kärryt kulkevat kaikkien kolmen miehen ryhmien luokse. Näitä ryhmiä kykkii pihalla aivan aidan juurella kahdenkymmenen askeleen päässä toisistaan. Tällä välin reservi tulee ”talosta pitkänä jonona keittiönaukolle” kulhot kourissaan.

Koominen kohellus huipentuu soppakärryjen ehtiessä viimeiseksi pihan keskellä olevan lehmuksen luokse. Sen latvuksessa on sotilas kiikaroimassa maastoa. Tämä tähystäjä on tietysti erittäin närkästynyt, kun laiskat reservimiehet istuvat puun varjoon ruokailemaan ja keiton herkullinen höyry ja tuoksu kohoavat hänen nenäänsä. Turhaan sotilas huitoo ja roikuttaa kiikareita lehvien lomitse. Kun hän viimeisenä saa laihaa keittoa, sotilas on niin suuttunut, että hän potkaisee soppaa jakelevaa miestä. Tämä on ”kiihtymyksestä suunniltaan” ja käskee tovereidensa nostaa hänet puuhun. Ylhäällä alkaa ”näkymätön kamppailu”, joka havaitaan vain ”oksien heilumisena ja kumeina ähkäisyinä”. Tappelu päättyy kiikarien pudotessa maahan. Kiikarit ojennetaan takaisin tähystäjälle ja kaikki on taas hyvin, ”ei edes keitosta mennyt sanottavan paljon hukkaan, sillä tähystäjä oli ennen kamppailua kiinnittänyt kulhon ylimpiin oksiin tuulensuojaan.”. Tähän kertomus päättyy.

Tämä lakoninen lyhytnovelli on kiehtonut mieltäni jo lähes viisikymmentä vuotta. Joka kerta sen lukiessani tulen hyvälle tuulelle ja naurahtelen ääneen taiturimaiselle kerronnalle, jolla on selkeä yhtäläisyys Kafkan aikalaisen Jaroslav Hašekin Kunnon sotamies Švejkin seikkailut maailmansodassa -veijariromaanin tyyliin.

Oudointa on, että tämä kertomus on monissa laajoissa novellikokoelmissa kokonaan sivuutettu. Ehkä sen on pelätty pilaavan Kafkan synkeän maineen? Kuvia erään talon puolustamisesta on myös eräs niitä harvoja Kafkan tekstejä, joista on tehty elokuva: 11 minuutin lyhytelokuva valmistui 2006 saksalais-tšekkiläisenä produktiona. Epäilen, että turhaan toivon joskus näkeväni tuon lyhyen erikoisen. Ei pidä kuitenkaan toivoaan heittää…