Kersantti Pippuri

Populaarimusiikkia Pursimiehenkadulla

”Muskrat Ramble” on Kid Oryn säveltämä ja Louis Armstrongin Hot Five -yhtyeen 1926 levyttämä kappale. Aikaisin muistikuvani äänilevystä on tuo esitys 78 kierroksen savikiekolla. Olen pitänyt tuota sellakkalevyä kädessäni ja kuullut vanhempieni sitä soittavan levysoittimella Pursimiehenkadun asunnossaan ennen Tapiolaan muuttoamme. Se siis on ensimmäinen kosketukseni populaarimusiikkiin.

Tapiolaan muutimme Halkosuontien kautta koukaten. Kahdessa muutossa hävisivät sekä ”Muskrat Ramble” että levysoitin. Jäljelle jäi vain seitsemän tuuman single-levy, Brita Koivusen ”Mua lemmitkö vielä, oi Kustaa”. Levyn kääntöpuolella oli Eino Virtasen ”Mamman lellipoika” -kupletti. Ei kovin lupaava alku elinikäiselle levy- ja musiikkiharrastukselle…

Brittiläinen invaasio

Olimme liian nuoria Elviksen kotimaisen läpimurron aikaan. Säästyimme myös 60-luvun alun rautalankavillitykseltä. 1964 emme enää varjeltuneet, kun Beatles-hyöky pyyhkäisi yli maapallon. Sen laineet löivät korkeina myös Suomessa. Ei Beatlesin tai muiden popyhtyeiden musiikkia radiossa soitettu kuin vahingossa. Olihan Yleisradiolla sivistyksellinen ja kansanvalistuksellinen tehtävä. Työsarkaa riitti.

Popmusiikkia inhosivat kaikki aikuiset. Aikuisen raja oli kovin alhaalla noihin aikoihin. 20-vuotias poika pukeutui ja puhui kuin isänsä. 20-vuotias tyttö seurasi tiukasti äitinsä korkokenkien jäljissä. Ei ollut teini-ikäistä kuluttajasegmenttiä eikä tietenkään nuorisomuotia. Aarnivalkean kansakoulussa ei laulukokeissa riekuttu uusia pophittejä. Alakoululaisilla laulatettiin yltiöisänmaallisia hurmemarsseja ja ummehtuneita nurkkakuntaisia maakuntalauluja. Eihän sodan loppumisesta ollut edes kahtakymmentä vuotta. Osa miesopettajista oli enemmän tai vähemmän traumatisoituneita sodan käyneitä miehiä. Se näkyi ja ennen kaikkea kuului heidän pedagogisessa otteessaan. Ei seitsenvuotias sitä silloin ymmärtänyt, paljon myöhemmin kylläkin.

Sen verran aikaa seurattiin, että television Levyraati-ohjelman innoittamana keväällä 64 pidettiin luokassamme oma levyraati. Jokainen sai tuoda yhden levyn. Minulle valinta ei valitettavasti tuottanut vaikeuksia… Kaikilla oppilailla ei levyjä kotona ollut, mutta kokoon saatiin puoli tusinaa soitettavaa. Aikakauden murros näkyi lopputuloksessa. Ykköseksi äänestettiin the Beatlesin ”All My Loving”. Se voitti yhdellä pisteellä Repe Helismaan uuden version ”Meksikon pikajunasta”. Brita Koivusen Kustaa-kiekaisu sai nolla pistettä.

Beatlesin musiikki alkoi kuulua radiosta yhä useammin. Oli muutama ohjelma, joiden yhteydessä saattoi olla mahdollista, että jokin heidän lauluistaan voidaan soittaa. Kahdeksan kärjessä ja Nuorten sävellahja olivat varmoja tapauksia. Niissä kuuli Beatle-sävelmiä, jos ei ihan alkuperäisinä, niin ainakin kotimaisina versioina, joiden laatu vaihteli siedettävästä kammottavaan. Radion ohjelmatiedot piti syynätä todella tarkkaan, koska merisään ja ohjelmansiirtoketjun mittaustauon väliin oli saatettu piilottaa kokonainen varttitunti poppia! Televisiossakin the Beatles saattoi varoittamatta vilahtaa. Jos kahden ohjelman väliin jäi muutaman minuutin väli, se joskus täytettiin primitiivisellä popyhtyeen markkinointifilmillä. Siinä the Beatles tai jokin muu hieman mainetta saanut ulkomainen bändi oli soittavinaan uudehkoa kappalettaan valmiin taustan päälle. Täydestä tuo meni.

Uuden singlen taikapiiri

On vaikea kuvailla sitä tunnetta, kun kuuli ensimmäistä kertaa uuden Beatles-singlen. The Beatles oli siinä mielessä poikkeus jo uransa alkupuolella, ettei edellinen levy välttämättä antanut mitään viitteitä siitä, mitä tulisimme kohta kuulemaan levylautaselle pujotettavasta, vinyylistä prässätystä, pienestä, mustasta ja litteästä lätystä, jossa oli punainen keskiö. Keskiön etiketissä oli taikasana ”Parlophone”. Odotukset olivat kovat, mutta aina ne täyttyivät. Iho oli kananlihalla ja niskavillat pystyssä jo ennen sitä kaiuttimesta kuuluvaa pientä risahdusta, kun äänivarsi lasketaan alas ja neula tavoittaa levyn pinnan. Tuijotimme lumoutuneena vinhasti pyörivää punaista etikettiä täysin keskittyneenä jokaiseen sointuun ja säveleen. Levyn kääntö ympäri ja samat tuntemukset toistuivat. Levyn molemmat puolet kuunneltiin niin monta kertaa, että kotiin palattuani osasin viheltää melodiat.

Veli-Matin huoneessa

Olin erityisen onnekas, koska luokkatoverini ja hyvä ystäväni oli Veli-Matti. Hän oli varakkaan akateemisen perheen nuorempi poika. Veli-Matin isä oli fysiikan tohtori ja suuren tieteellisen tutkimuslaitoksen pääjohtaja. Tämä oli meille sivuseikka. Huomattavasti tärkeämpää oli se, että johtaja matkusti paljon eri puolille maailmaa ja toi usein tuliaisiksi uusia Beatles-levyjä. Monesti olimme kuulleet uuden singlen tai LP:n ennen kuin se ehti suomalaisiin levykauppoihin.

Veli-Matin ”kanakopin” takaovella
Kuva: Robert Rambergin kotiarkisto

Veli-Matti asui Menninkäisentiellä, siis aivan naapurissa. Poikkeavaa oli, että hänen perheensä asui rivitalossa. Kaikki muut kaverini asuivat kerrostaloasunnoissa. Menninkäisentien rivitaloja, Ketjutaloja, kutsuttiin kanakopeiksi niiden ulkoisen olemuksen vuoksi. Kanakopit olivat puolitoistakerroksisia punatiilisiä rakennuksia, joiden puolikas yläosa oli valkeaksi rapattu. Ulko-ovelta tultiin eteiskäytävään, josta vasemmalle oli keittiö, oikealle työhuone ja suoraan eteenpäin iso olohuone. Yläkerrassa vanhempien makuuhuone ja poikien omat huoneet. Kenelläkään muulla ystävälläni ei ollut omaa huonetta.

Oma huone! Oma rauha! Oma levysoitin! Sekä vaikuttava nippu Beatles-levyjä! Aina kun aikaa läksyjen teolta ja muilta tuon ikäisten poikien riennoilta riitti, olimme yläkerran pikkuhuoneessa levyjä kuuntelemassa. Uusinta hankintaa tietysti kuuntelimme eniten, mutta halusimme myös vertailla eri levyjä keskenään. Mitään kunnollisia tietolähteitä ei tuohon aikaan ollut suomen kielellä ollut eikä englannin taitomme vielä riittänyt brittiläisten poplehtien lukemiseen. Intuitiolla etenimme kohti jonkinlaista alkeellista populaarimusiikin ymmärrystä. Laulujen sanoistakin aloimme saada hieman tolkkua. Koulun englannin opintoihin verrattuna tällainen oppiminen oli hauskaa ja jännittävää.

Beatles-kuumeeni paheni jokaisen kuuntelusession myötä. Minun oli saatava oma levysoitin. Ja levyjä. Oma huone oli niin kaukainen ajatus, ettei sellainen edes päähäni mahtunut. Esitin vaivihkaa tietynsuuntaisia  toiveita  vanhemmilleni syntymäpäiväni alla ja hyvissä ajoin ennen jouluaattoa. Turhaan. Sain Airfix-koottavia ja Corgi-pikkuautoja; pulkan ja sukset; villasukat ja pipon. Ei levyn levyä.

Coca-Cola -levyt ja Lencon muovisoitin

Vasta syksyllä 66 tärppäsi. Tapiolalaiset urheiluseurat järjestivät suuren myyjäistapahtuman urheilukentällä. Ilmaisten nakkien syönnin ohella keräsin talteen Coca-Cola -pullojen korkkeja. Korkin sisäpuolen tiivisteenä oli keräilytarra. 60 tarralla sai levysoittimen pieneen lisähintaan. Vain 20 tarraa niin sai melkein ilmaiseksi LP-levyn. Tapahtuman jälkeen ryntäsin kotiin ja tyhjensin taskuissa pullottavat korkit keittiön pöydälle. Minulla oli lähes 200 korkkia!

Esitin äidilleni korkkikokoelmani ja sen verran järeät perustelut, että hän yllättäen suostui levysoittimen hankintaan. Ne kaksi LP-levyäkin ostettiin. Välirahaa piti maksaa muutama kymppi. Levysoitin oli Lenco-merkkinen pieni muovinen  harmaan ja oranssin värinen laite. Tehoa lienee ollut yhden watin verran. Myöhemmin tuollaista vekotinta kutsuimme matolaatikoksi. Nyt se kuitenkin hyvin tyydytti kaikki levynsoittotarpeeni.

Lenco ja Coca Cola -levyt.
Kuva: Sivullinen stoori

Kaksi Scandia-levy-yhtiön LP:tä olivat vartavasten tätä Coca-Cola -korporaation kampanjaa varten koostamia. Eivät ne Beatles-sävelmiä sisältäneet. Ykköslevyn kansi oli vihreä, kakkosen oli punainen. Molempien kannessa luki kissankokoisin kirjaimin Danny, Johnny, Kristina, Carola ja Eddy. Levyillä oli käännösiskelmiä uudehkoista alkuperäiskappaleista ja muutama suomalaisittain englantia tai italiaa murtaen laulettu balladi. Levyt minulla ovat tallessa vieläkin. Carolan tyylikkäästi esittämä Mohair Sam oli jo melkein jazzia ja kummallisen sekasotkun ehdoton huippu. Molempia levyjä kuunneltiin niin, että Lenco-parka ei kestänyt viikkojen intensiivistä käyttöä vaan tilttasi. Äänivarren mekanismi rikkoutui sillä tavalla harmillisesti, että kun levyn yritti laittaa soimaan, kynti neula läpi levyn. Onneksi mummuni tuli hädässä apuun. Heikintorin kupeessa olevasta pienestä kodinkoneliikkeestä ostimme Philips Diamond -soittimen, jossa kaiutin oli irroitettavassa kannessa. Melkoinen hyppäys eteenpäin äänentoistossa!

Kumisielu ja mansikkapelto

Kun pääsimme vuoteen 66, the Beatles oli vaihtanut popin rockiin. Jo edellisenä vuonna ”Rubber Soul” -albumi löi jalat alta. ”Revolver” oli sitten aivan jotain muuta. Päätöskappale, ”Tomorrow Never Knows”, sai meidät katselmaan toisiamme silmät ällistyksestä pyöreinä. Mitä ihmettä tämä oikein on? Olimme tietämättämme astuneet psykedelian porteista sisään – ilman hallusiogeenejä. Mutta vielä kummallisempaa oli tulossa.

Seuraava single kuljetti meidät vielä syvemmälle outouden maailmaan. Soitimme uutta, tällä kertaa mustakeskiöistä, pikkulevyä kymmeniä kertoja, yhä uudestaan ja uudestaan. Levyllä ei ollut lainkaan B-puolta: sekä ”Strawberry Fields Forever” että ”Penny Lane” olivat molemmat merkitty A-puoliksi. Outoa! Vielä oudompaa oli musiikki, joka tuolta levyltä tulvi Matin pieneen huoneeseen. Emme olleet kuulleet mitään sen kaltaista. Istuimme jähmettyneinä kuin hypnoosissa. Hypnoosin katkaisi Matin isoveljen huuto: ”Laittakaa se hemmetin intialainen vinkuna pienemmälle!”

Kahdeksan vuotta ja 13 albumia, jotka muuttivat maailman.
Kuva: Robert Rambergin kotiarkisto

Kersantti Pippuria kanakopin katolla

”Revolverin” kansi oli ollut mustavalkoinen ja kaikesta prameilusta riisuttu. Olisi tietenkin pitänyt arvata, että kun vihdoin kesäkuun 67 alussa uusi LP ilmestyi, se ei ollut spartalaisen karu. Levyn nimenkin tavaamiseen meni aikaa: ”Sergeant Pepper’s Lonely Heart’s Club Band”. Ja se kansi. Se kylpi ennennäkemättömässä väriloistossa. Etukannessa oli valtava joukko ihmisiä ja kymmeniä yksityiskohtia tutkittaviksi. Avattavan kannen sisällä olivat viikset kasvattaneet John, Paul, George ja Ringo kirkasvärisissä univormuissa. Takakannessa oli painettuna kaikki levyn laulujen sanat. Mukana oli myös pahviarkki, josta saattoi leikellä itselleen samanlaiset viikset kuin Ringolla. 

Kersantti Pippuri, niin kuin me levyä nimitimme, ilmestyi kesäkuun ensimmäisenä päivänä. Tämä kesä ja pari seuraavaakin olivat vielä huoletonta lomailua ilman kesätöiden rasitetta. Minä, Matti, Pekka, Hassan ja hänen veljensä Simo mietimme päivän agendaa. Oli erityisen lämmin aamu, niin kuuma ettei jalkapallon peluu kiinnostanut. Uusi Beatles-albumi kuumotti vielä hellepäivää enemmän. Veli-Matin pikkuhuone oli kuin sauna. 

Keksimme loistavan idean. Poljimme pyörillä Mäntyviidan Kulmakauppaan ja haimme repun täydeltä keltaista jaffaa. Kipusimme uudelleen yläkertaan, avasimme ikkunan ja pöydälle nostetun tuolin päältä pääsimme kanakopin alakatolle. Sinne levitimme pari huopaa, nostimme toisen kaiuttimen ulos ja laitoimme mono-Pippurin soimaan. Levyn kansi kiersi kädestä käteen. Hörpimme limua. Jokainen kävi vuorollaan vaihtamassa levynpuolta. Aurinko paistoi kuumana, suvituuli puhalsi lempeästi, haalea limonadi maistui taivaalliselta ja Kersantti Pippurin psykedeeliset sävelet hiipivät tajuntaamme kunnes koko tietoisuutemme oli yhtä musiikin kanssa. Vaivuimme jaffalla nirvanaan. En tiedä kuinka kauan katolla viivyimme ennen kuin illansuussa kotiin palanneet Veli-Matin vanhemmat meidät sieltä pois häätivät.

Rakkauden kesä 67 jatkui. Olimme lehdistä lukeneet ja television uutisista kuulleet, että kesäkuun 25. päivä olisi odotettavissa jotain todella erikoista: BBC:n organisoima ensimmäinen maailmanlaajuinen satelliittilähetys näkyisi myös Suomessa. Mukaan oli kutsuttu 19 maata. Suomi ei kuulunut kutsuttuihin ja viisi Varsovan liiton maata vetätyi pois prostestina Kuuden päivän sodalle. Näillä asioilla ei meille ollut merkitystä, eikä sillä, että mukana olivat Maria Callas ja Pablo Picasso. Viimeisenä esiintyisi the Beatles. He tulisivat esittämään uuden, ohjelmaa varten sävelletyn kappaleensa. Kärsimme läpi koko lähetyksen, kunnes viimein, lähes kaksi ja puoli tuntia myöhemmin, kuuluivat Marseljeesin alkutörähdykset. Siinä he istuivat nuo jumalolennot korkeilla jakkaroilla ja lauloivat: ”Kaikki mitä tarvitset on rakkaus…”

Katutappelija Lontoosta

Rakkauden kesä kuihtui pois. 12-vuotiaskin ymmärsi lehtiä lukemalla ja uutisia seuraamalla, että maailmassa oli levottomat ajat. Keväällä 68 ilmestynyt jykevästi rullaava boogie-woogie ”Lady Madonna” oli selkeä irtiotto menneestä vuodesta. Mutta se ei ottanut mitenkään kantaa ajan ilmiöhin. Harrisonin säveltämä B-puoli ”The Inner Light” viittoili voimakkaasti takaisin Pippurin intialaisiin sävyihin. Elokuussa kaikki muuttui. Psykedelian apinan selästään karistaneet the Rolling Stones aistivat ajassa liikkuvat virtaukset kiihkeällä katutaistelulaululla ”Street Fighting Man”. Mitä tekisivät the Beatles?

”Hey Jude” oli poikkeuksellinen vain kestoltaan. Yli neljä minuuttia kestävä kertosäe tuntui jatkuvan ikuisuuteen. Mutta B-puoli, se räjähti korville Lennonin hirveällä karjaisulla. Koko kolmeminuuttinen oli pelkkä säröä ja rääkymistä. Tässä ei laulettu rakkaudesta. Tämä oli poliittinen kannanotto. Ja sen nimi oli ”Revolution”. Minun ensimmäinen Beatles-levyni!

Vallankumous levyosastolla

Olin ylpeä hankinnastani. Olin uskaltautunut ensimmäistä kertaa yksin Stockmannin levyosastolle. Rullaportaiden kyydissä kuljin monta kerrosta ylöspäin sydän pamppaillen. Osastolta kantautuva musiikki johdatti minut oikeaa suuntaan. Levyosaston seinät olivat levynkansien peittämät. Tiskillä oli kuulokkeita levyjen koekuuntelua varten. Kaksi myyjää keskusteli keskenään noteeraamatta minua lainkaan. Levy, jota he soittivat kuulosti the Beatlesiltä. Mutta tätä kappaletta en ollut koskaan kuullut. Tuo levy minun on saatava. Vihdoin musiikki taukosi. Toinen myyjistä vaivautui vilkaisemaan minua. Änkyttäen sanoin haluavani tuon levyn, joka äsken soi. Suuresta pinosta hän sitten poimi vihreäkantisen singlen ja laittoi sen pieneen muovipussiin. Laskin oikean määrän kolikoita tiskille. Mitään sanomatta hän otti rahat ja antoi Stockmannin logolla varustetun pussin minulle. Oli suoriutunut vaarallista tehtävästä. Olin itse ostanut oman levyn! The Beatlesin uuden singlen! Tätä ei Veli-Matilla vielä ollut.

Lumivalkoinen tupla

Joulu lähestyi. Tiesin, että Veli-Matti oli toivonut uutta marraskuussa ilmestynyttä the Beatlesin uutta tuplalevyä. Olisin itsekin sen halunnut, mutta oli turha hankkia samaa levyä, koska kaksois-LP maksoi huimaavat 48 markkaa. Levyjä lainattiin ja saatiin lainaksi.

Joulupäivänä soitin Veli-Matin ovikelloa uusi Cream-yhtyeen tupla ”Wheels of Fire” kainalossa. Matti avasi oven. Avatusta ovesta pimenevään talvi-iltaan karkaili huumaavia säveliä. Hän soitti uutta Beatles-levyä alakerran Saloran HiFi-laitteistolla. Ja kovaa. Vanhemmat olivat ilmeisesti poissa. Creamin levy unohtui eteiseen. Koko illan kuuntelimme uutta levyä, jonka kansi oli saman värinen kuin talvinen suomalaismaisema. Albumin nimi oli yksinkertaisesti ”The Beatles”. Kannessa ei ollut muuta kuin tuo nimi kokokirjaimilla ja sarjanumero. Kersantti Pippurin ylitsepursuava värikylläisyys oli vaihtunut pelkkään valkoiseen pintaan. Myös musiikki oli käynyt läpi muodonmuutoksen. Levyllä oli käsittämättömät 31 kappaletta, jotka tuntuivat edustavan kaikki mahdollisia musiikkityylejä. Koko kahden viikon joululoman kuuntelimme Valkoista Tuplaa, niin kuin levyä alettiin kutsua. Jääkiekkoa käytiin pelaamassa ja mäkeäkin laskettiin, mutta mielessämme pyörivät vain uuden levyn kappaleet.

Keltainen sukellusvene

Seuraavana vuonna istuimme Kino Tapiolassa katsomassa Keltainen Sukellusvene -piirrettyä, joka julkaistu jo edellisenä vuonna. Suomeen elokuvauutuudet kun tulivat tuohon aikaan kuukausia myöhässä. Kävimme tietysti jokaisessa kolmessa esityksessä lumoutumassa uudelleen ja uudelleen. Elokuva päättyi kohtaukseen, jossa sarjakuvahahmojen sijaan oikeat Beatlet laukoivat ”All Together Now” -renkutusta. Tekstityksenä vilahti kertosäe eri kielillä. Ruotsiksi tottakai. Eikä tietenkään suomeksi.

”Abbey Roadin” ilmestyessä pahin Bealemaniani oli jo väistymässä. Kuuntelin paljon muutakin musiikkia ja koulukavereilta lainaamani levyt vain laajensivat harrastuskenttääni. Rock muuttui ja mullistui. Frank Zappa, Jimi Hendrix ja Led Zeppelin saivat Beatle-musiikin kuulostamaan jotenkin vanhanaikaselta. Jazziakin kuunneltiin. Matti kävi koulua Helsingissä Suomalaisessa yhteiskoulussa. Emme enää tavanneet niin usein. Kesätyöt veivät kesäloman joutilaisuuden mennessään.

Effigy

Kesällä 71 olin töissä Veli-Matin kotitaloa remontoivan rakennusfirman leivissä. Kun remontti tuli valmiiksi jäin vielä töihin muutamaksi viikoksi. Tarvitsin rahaa sähkökitaran ostoon. Työt katkaisi viikoksi rippikoululeiri, jolla me molemmat olimme yhdessä. Kitarat soivat leirillä ja musiikkiharrastus muuntui kuuntelusta aktiiviseksi tekemiseksi. Bändiunelmat saivat siivet. Matti osasi soittaa kitaran lisäksi pianoa – nuoteista. Minä olin hyvässä opissa. Avokelamankan nauhoille tallentui paljon musiikkia etäisesti muistuttavaa räminää. Huippuhetki oli konfirmaatio, jossa soitimme Creedence Clearwater Revivalin ”Effigy” -kappaleen. Minä komppasin Landolalla Matin taiteillessa mutkikasta sooloa Saloran putkiradioon kytketyllä sähkökitaralla.

Anna sen olla…

”Muskrat Ramble” ilmestyi uudelleen elämääni yllättäen Kino Tapiolassa. Olimme katsomassa ties kuinka monetta kertaa Woodstock-festivaalista kertovaa dokumenttia. Country Joe and The Fish -yhtyeen esityksessä ”I Feel Like I’m Fixin’ to Die Rag” oli jotain hyvin tuttua. Sehän on ”Muskrat Ramble”! Brita Koivusen ”Kustaata” Country Joe ei sentään esittänyt. 

”Let It Be” ilmestyi. Se oli koreassa pahvilaatikossa, jossa oli mukana värikuvakirja levyn tekemisestä. Kuvat olivat hienoja, mutta yhtyeen jäsenet näyttivät jotenkin alakuloisilta. Kirja muuttui selatessa irtolehtipainokseksi. Kuvat laitoin nuppineuloilla kangastapettiselle huoneeni seinälle. Itse levy oli lattea ja innoton. Sitten – kuin salama kirkkaalta taivaalta – tuli tieto, että the Beatles oli hajonnut. Uusia levyjä ei enää tulisi. Unelma oli päättynyt.

Keväällä 1972 kuuntelimme Rory Gallagherin uutta levyä ”Deuce”. Roryn raivokas slidekitarointi sai meidän molempien vilpittömän ihailun. Beatles-harrastus paloi enää pienellä liekillä. En voinut silloin Veli-Matin omakotitalon alakerrassa istuessani tietää, että myös hänen liekkinsä tulisi sammumaan.

Seuraavalla viikolla, juuri ennen vappua, kävimme Velu-Matin isoveljen meille ostamat vappujuomat hakemassa hänen autoltaan. Antti oli jotenkin outo. Hän sai itkunsekaisella äänellä vaivoin sanottua, että Veli-Matti oli jäänyt koulumatkalla auton alle. Käsi poikki varmaan. Ikävä juttu kitaristille, mietimme. Viikko myöhemmin Suomen lippu liehui puolitangossa. Veli-Matti oli kuollut tajuihinsa tulematta.

The Beatles elää!

The Beatles ei kuollut. Levyt kulkivat mukanani elämänvaiheesta ja muutosta toiseen. Kokoelma täydentyi. CD-aika muutti levyt pienemmiksi, mutta vinyylitkin jäivät hyllyyn. 1995 tulivat Anthology-julkaisut ja ennennäkemättömän laaja videohistoriikki. The Beatles -renessanssi alkoi. Uusia masterointeja, uusia monen levyn erikoisjulkaisuja, uudet vinyylipainokset sekä monona että stereona… Kirjallisuutta julkaistiin kiihtyvällä tahdilla. Intuitio vaihtui kirjaviisauteen.

1972 olin vanhassa Messuhallissa Paul McCartneyn Wings-yhtyettä katsomassa. 2004 vein molemmat tyttäreni Olympiastadionille Paul McCartneyn konserttiin. 2011 oli pojan vuoro, kun McCartney esiintyi Hartwall Areenalla. Kaikki lapseni saivat Beatles-tartunnan. Eikä oma tautini ole koskaan parantunut. Pitäisi se Brita Koivusenkin Kustaa-levy jostain vielä löytää… ”Muskrat Ramble” hyllyssä jo onkin.

P.S. Brita Koivusen single löytyi kuin löytyikin viime syksynä tamperelaisen divarin verkkosivulta. Vaikka osaankin nyt arvostaa humoristista sovitusta, ymmärrän hyvin nolla pistettä keväällä 1964.

Tämä kertomus on julkaistu kirjassani ”Tapiolan valoissa” (Mediapinta 2020)

Pippuri ja muutama muu

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *