Kuten elämä maapallolla, Kikilot ry. syntyi vedestä: ei kuitenkaan merivedestä vaan ionipuhdistetusta allasvedestä Järvenpään Invan pikkuruisessa uimahallissa. Uimavuoro oli alunperin Dysfasiayhdistyksen. Käyttäjiä vain oli vähänlaisesti. Jouluaattona 1994 meitä oli kaksi. Minä uin pari kilometriä matkaa vanhimman tyttäreni leikkiessä omia leikkejään. Vaikeinta oli laskea kierrokset oikein 17 metrin altaassa. Joulusauna hoitui siinä samalla.
Invan uimahalli
Kotiin tultuamme kerron toistuvasta vähäväkisyydestä vaimolleni, joka on tuo vuoron järjestänyt. Olemme molemmat samaa mieltä: lisää porukkaa on saatava, jos ei yhdistyksen väkeä niin sitten joitakin muita. Mitä jos värväämme entisen kotikatumme, Kinnarinkadun, naapurit uimavuorolle? Vuorohan on sopivasti parituntinen lauantaina puolenpäivän aikaan. Värväys tuottaa tulosta. Pian altaassa on sellainen vilske, että matkauintini vaihtuu lasten kanssa leikkimiseen ja vesipallon peluuseen aikuisporukassa. Lapset oppivat uimaan ja vanhemmat tutustuvat paremmin toisiinsa.
Invan rakennuksessa on myös liikuntasali ja muita tiloja. Sekä hometta… 96 syksyllä meille ilmoitetaan, että halli joutuu seuraavan kevään lopulla käyttökieltoon. Vedessä lilluessa on jo ennen lopetusuhkaa heitelty muutakin kuin vesipalloa. Erilaisia ideoita Kinnarinkadun aktiivien ympärivuotisista liikuntavaihtoehdoista pulpahtaa pintaan. Jalkapallo on kesälaji ja jääkiekko on talvilaji, mutta niissä on turhan iso riski loukkaantua, onhan ryhmän keski-ikä siinä 40 vuoden nurkilla. Myös välineiden ja vuorojen kalleus askarruttaa. Ajatus sählyn, oikealta nimeltään salibandyn, pelaamisesta taisi tulla jo Invan saunassa esille. Saunasta edetään tekoihin syksyllä 1997. Juha on buukannut pelivuoron Keskustan ala-asteen liikuntasalista. Vuoro on sunnuntaisin puoliltapäivin.
Sunnuntaina sählää aina
Moni muukin mukaan lähtenyt ei ole koskaan sählyä harrastanut. Juha ja Make saavatkin ensitöikseen selvittää pieneen saliin kokoontuneelle sekalaiselle ryhmälle pelin säännöt ja etiketin. Sisäpelitossut ja Kauppamies-marketin alennushyllystä löytynyt maila riittävät hyvin aloituspakkaukseksi. Menen ensimmäiselle vuorolle shortseissa. Mitäs sitä pitkälahkeisia laittamaan kun sisällä pelataan ja hiki virtaa? Paljaaseen ihoon osuessaan reikäinen muovipallo jättää veikeän kuvion ja osuma kirvelee aikansa. Seuraavana sunnuntaina minulla, niin kuin monilla muillakin, on pitkät urheiluhousut jalassa. Toinen välttämättömyys on isokokoinen juomapullo. Vettä tai laimeaa mehua menee litra, joskus jopa enemmän.
Sähly on nasta peli. Se ei vaadi suurta satsausta välineisiin ja säännöt ovat yksinkertaiset. Pidä maila alhaalla -kehotus riittää pitkälle. Koulun salissa ei laitoja ollut, mutta se ei menoa haitannut – eivät myöskään koko yhden seinän peittävät puolapuut. Salibandy ilman laitoja on tietysti aivan eri juttu kuin oikeassa kaukalossa pelaaminen. Väliäkös sillä, kunhan pelaamaan pääsi. Ei tarvinnut minkään kunnallisen organisaation meidän osaltamme pähkäillä, miten saada keski-iän uhkaamat nukkumalähiön asukkaat huolehtimaan yleiskunnostaan. Äkkiä olimme siinä tilanteessa, että yksi vuoro viikossa ei miehille riittänyt. Moni nainenkin oli kiinnostunut pelaamisesta.
Piironen
Jos Invalla oli homeongelma, se ei mitenkään vetänyt vertoja Piirosen kiinteistön kaikinpuoliselle saastaisuudelle. Pölyä oli vuosirenkaina ja pukuhuone törkyinen. Ensimmäisellä käyntikerralla erehdyin menemään suihkuun. Oli Piirosella hyviäkin puolia: se oli Jäken keskustan liepeillä, halpa ja pelikentällä oli reunat. Jokin rautalankabändi harjoitteli eräässä alakerran kopissa ja olihan Kinnarinkadun seinänaapurimme kelpuuttanut yhden, yllättävän siistin, tilan hierontavastaanotoksi. Mutta se yläkerta… Kyllä kai se ääneenkin sanottiin, että jossain muualla pelaamista voisi harkita.
Maaseutuopistolla on liikuntahalli
Uudenmaan Maaseutuopistolla, jonka rehtorin asuinrakennuksessa noina vuosina majailimme, oli iso liikuntahalli. Kävin siellä muutaman kerran talonmiehen kanssa sulkapalloa hakkaamassa ja totesin paikan siistiksi sekä hyvin valaistuksi. UMO:n hallin yhteydessä oli puilla lämmitettävä saunakin, jota pääsimme perheemme kanssa testaamaan päärakennuksen kivijalkasaunan ollessa remontissa. Niinpä tulin kerran muita asioita opiston toimistossa hoitaessani kysyneeksi Sepolta, joka työskenteli alueen isännöisijänä ja toimitti hallin vahtimestarin virkaa, olisiko pelivuoron varaaminen mahdollista. Vuoro löytyi, sopivasti lauantai-illaksi kello viideksi. Eikä vain tunti vaan kaksi. Sopivuus oli kyllä makuasia, koska kahden tunnin uimavuoro pyöri koko kevään Invalla samana päivänä. Ehtihän siinä kuitenkin syömään ja pari tuntia lepäämään ennen kuin kahden tunnin rääkki alkoi. Ja sunnuntaina oli taas tunti koululla.
Kun vauhtiin päästiin, oli innostus niin kova, että päätimme hakea yhtä pelivuoroa viikollekin. Eipä siinä muuta kuin Sepon pakeille uudestaan. Keskiviikoksi järjestyikin tunti hyvään aikaan eli kuudesta seitsemään. Keskiviikon ja lauantain vuoroilla pelattiin sekajoukkueilla. Naisilla oli myös oma iltavuoronsa sunnuntaisin. Irtovuoroilla pelattiin Hyrylän varuskunnan pienellä liikuntahallilla ja aika moni kävi housunsa puhkomassa Krapihovin hylätyllä massapintaisella tenniskentällä muutamana kesäviikkona.
Lisää porukkaa ja heti!
Kinnarinkadun asukkaiden lisäksi reservejä haalittiin itse kunkin tuttavapiiristä. Teini-ikään ehtinyt jälkikasvu ja myös heidän poika- ja tyttöystävänsä houkuteltiin mukaan. Pelaajapoolissa siis piisasi porukkaa. Rekrytointi tuotti hyvän tuloksen, jopa niin hyvän, että usein pelattiin kolmella joukkueella viiden minuutin pätkissä. Reservit tulivat kyllä pidemmän päälle tarpeeseen, sillä eihän se salibandy kuitenkaan se aivan kaikkein tärkein asia ollut. Sittenkään…
Mites olis pienet bileet?
Tällaiseen toimintaan, sen jatkuessa tarpeeksi pitkään, jotenkin automaattisesti liittyvät pelikentän ulkopuoliset aktiviteetit. Parikymmentä keskenään hyvin toimeen tulevaa henkilöä keksii melko nopeasti sen ajatuksen, että kaipa tässä voitaisiin jotkin juhlat joskus järjestää. Sitä paitsi seuralta puuttui nimi.
Kinnarinkadun asunnot olivat pieniä ja naapurit lähellä. Paras olisi siis olla kaukana tiheästi asutetuista alueista ja herkästi häiriintyvistä naapureista. Järvenpään Kalastajien Maja täytti loistavasti nämä ehdot. Maja sijaitsi Vanhankylänniemen syrjässä kuoppaisen hiekkatien päässä, kaukana kaikenlaisen sivistyneen elämänmuodon piiristä. Sellainen iso pirtti se oli, saunaosasto heti siinä kyljessä. Eikä sieltä kävellen kotiin päässyt. Siis erinomainen paikka hallittuun tai hallitsemattomaan remuamiseen.
KInnarikadun KOvat LOTraajat
Nimiasia nousi myös pian agendalle. Itse ehdotin porukalle nimeksi Järvenpään Janoa. Olin piirtänyt seuralle viirinkin. Maken ehdotus kuitenkin jyräsi muut. Seuran nimeksi sovittiin lähes yksimielisellä huutoäänestyksellä raittius- ja nuorisoseura Kikolot. Maken perustelut olivat sen verran vankat, että muut perääntyivät suosiolla. Kikolot on nimittäin lyhenne sanoista KInnarinkadun KOvat LOTraajat – siis käytännössä sama asia kuin tuo jano. Lotraamista tuli riittämään, kovien pelien lisäksi.
Musiikkia muualtakin kuin CD-levyiltä
Sählyn pelaamisen oheistuotteena jouduin elvyttämään kitaransoiton henkiin. Olin 1984 Kurkisuontiellä opiskelijaboksissa asuessamme ostanut kotiinpaluuta tekevän amerikkalaisen opiskelijan edullisen, hyvälaatuisen Washburn-kitaran ja analogisen viritysmittarin. Viritysmittari olikin eräs suuri tekijä siinä, että soitto alkoi uudelleen. Kikoloiden alkutaipaleella naapurimme Auli kysyi kerran, että osaako täällä joku soittaa kitaraa? Mutisin jotain myöntävää. Aluksi Washburnillä, sitten Yamahan jumbolla ja lopuksi Martin 16GT:llä säestin enemmän tai vähemmän mölisevää yhteislaulua kymmenissä illanvietoissa. Laulumappien sivumäärä kasvoi ja soittotaidotkin kehittyivät. Tässä kohtaa urheilu ja kulttuuri kerrankin kohtasivat ja tukivat toisiaan erittäin myönteisellä tavalla.
Tunnussävel
Nyt kun joukkiolla oli nimikin, oli kai seuraavaksi luotava seuralle tunnussävel. Aivan säveltämiseen saakka eivät taitoni riittäneet, mutta hyvän rallin uudelleen sanoittaminen ei paljon päänvaivaa aiheuttanut. J. Karjalaisen helpposointuinen Sankarit-biisi sai uuden muodon Kikolot-nimisenä: ”Me ollaan Kikoloita kaikki, kun oikein silmin katsotaan, me ollaan Kikoloita Kinnarinkadun jokainen…”.
Ensiesitys tapahtui Inkoon Sinirannassa, Helsingin poliisiyhdistyksen mökkikylässä, jonne koko kööri kuskattiin vuokrabussilla. Illan teema oli Bumtsibum -tyyppinen ja lapsille oli tietenkin omaa ohjelmaa. Illalla saunottiin – totta kai – ja jorattiin jukeboksin tahdissa. Saunan jälkeisissä fiiliksissä ”Kikolot” sai erittäin myönteisen vastaanoton. Paluumatkalla kotiin Kikolot-tunnari raikui krapulaisella intensiteetillä. Eikä tuo laulu ainoaksi väännökseksi jäänyt. Laskemieni mukaan ehdin vääntää noin neljäkymmentä viisua, eri tyyppisiin tilaisuuksiin sopivaa, useimmiten syntymäpäiväjuhliin värkättyä rallatusta. Valinnanvaraa siis oli jo pelkästään Kikolo-aiheisissa lauluntekeleissä. Lopulta oli jopa valinnan vaikeutta lähes kahdessasadassa kotimaisen ja angloamerikkalaisen populaarimusiikin helmessä.
Ei aina Kalastajien Maja…
Myös juhlapaikkoja vaihdeltiin eri syistä. Kalastajien Maja oli karuudestaan ja huonosta saunastaan huolimatta ehdoton ykkönen. Järvenpään Kasinolla kävimme karaokea kiljumassa ainakin pari kertaa, samoin Seurakuntaopiston saunalla juhlittiin useasti ja olihan meidän omassa isossa rehtorin kivilinnassamme tilaa monikymmenpäiselle Kikolo-laumalle. Myös Maaseutuopiston päärakennuksen ruokala keittiöineen toimi pariin otteeseen juhlatilana. Huolimatta siitä, että paikan nimi oli Kesärinne, pelasimme Rusutjärven jäällä sählyä – olihan silloin talvi. Samassa paikassa, mutta tällä kertaa sisätiloissa, juhlittiin Petrin viisikymppisiä. Joskus tyydyttiin Kinnarin maankuuluun Alabama-kuppilaan. Yksi risteilykin saatiin aikaiseksi. Ainakin minulle Janis Joplinin ”Mercedes-Benz” on voimakkaasti kytköksissä erään aamuyön a-capella -kuorolauluun. Onneksi lähihytit olivat oman porukan käytössä…
Erityisen onnistuneet olivat naamiaiset kesäkuun viimeisenä viikonloppuna 2000. Lähes kaikki olivat nähneet vaivan pukeutua teeman mukaisesti 70-luvun sporttireleisiin. Lainasin tutulta kampaajalta blondin kiharan peruukin, joka ilmeisen hyvin muutti ulkonäköäni: eräs pelikaveri kävi varmistamassa henkilöllisyyteni kuokkavieraita epäillen. Sählyn sijaan pelasimme ”juurokapin” loppuottelun, joka päättyy voittaneen joukkueen kapteenin osalta kylpyyn sadevesitynnyrissä.
70-luvun musiikin lisäksi miehet suorittivat aikakauteen kuuluvan trendikkään viuhahduksen kuka minkäkin kokoisella lehdellä kalustonsa peittäneinä. Eräillä oli vain koivunlehti, mutta suuriluuloisimmat katsoivat ainoastaan raparperin lehden riittäväksi. Tunnelma oli riehakas ja pitkä kesäyö lämmin ja valoisa. Tanssittiin pihalla, tuvassa ja tuvan pöydällä… Samaan aikaan pidetyt Puistobluesit, tähtiesiintyjänään B. B. King, hieman karsivat osallistujia. Bluesilaisilla kun alkoi väsymys painaa jo alkuillasta ja he poistuivat taksilla koteihinsa. Muut jatkoivat jytäämistä kauniiseen kesäaamuun. Onneksi useimmilla oli lomaa vielä jäljellä.
Rekisteröity yhdistys huomioi myös lapset
Toiminnan saatua näin vakiintuneet piirteet, oli rekisteröinti seuraava askel. Kikolot ry. ilmensi tietynlaista tulevaisuuden uskoa ja luottamusta jatkuvuuteen. Lotraaminenhan oli ikään kuin sisällytetty yhdistyksen nimeen, mutta paljon tehtiin ilman lisävauhdin hakemista oluesta, siideristä tai viinistä. Useimmissa tempauksissa lapset olivat mukana ja heidät oli myös huomioitu ohjelmaa suunniteltaessa – ainakin iltapäivällä tai alkuillasta. Katja ja muutama muu naispuolinen Kikolo kehittivät lapsille sopivaa tekemistä ja tarjoiltavaa ennen illan aikuisvakiomeininkiä.
Syntymäpäiväjuhlat onnistuivat myös hohtokeilailun ja kakkukahvien voimalla. Miesporukassa käytiin Helsingissä Mega Zonea pelaamassa. Parit joulujuhlat ehdittiin pitää Maaseutuopiston päärakennuksen ruokalassa.
Kinnarinkadun lentopallokentällä iskettiin tiukkoja matseja. Osa porukasta osallistui jalkapalloturnaukseen. Tietenkin Kikolot pelasivat myös muita puulaakijoukkueita vastaan, usein voitokkaasti.
Mäntsälään, Mäntsälään
2000-luvun alkupuolella suhasimme porukalla juhlistamaan Mäntsälään muuttaneen Suppula-Myöhänen -avioparin yhteisiä 100-vuotiskemuja. Matka helteisenä kesäpäivänä sai koomisen käänteen, kun vuokrabussin lämmityslaite paahtoi täysillä koko menomatkan. Olin juhlan kunniaksi paitsi tehnyt onnittelulaulun Eppujen ”Baarikärpäsen” melodiaan myös pukeutunut hienoon tummaan silkkipaitaan. Paidasta ei kuivaa kohtaa perillä löytynyt. Onneksi juhlapaikka oli uimakelpoisen järven äärellä ja paitakin ehti kuivua ennen juhlapuhetta ja lauluesitystä.
Kurlinkia
Olisiko Suomen curling-joukkueen menestys Olympialaisissa innostanut Kikoloita? Mene ja tiedä. Ainakin eräänä kevättalven lauantain iltapäivänä – pihalla grillatun makkaran voimalla ja Katjan tekemien laskiaispullien antamalla energialla – lähes kaikki lähtivät vedellä täytetyillä, jäädytetyillä mehukattikannuilla kurlaamaan Tuusulanjärven jäälle. Minä hytisin samaan aikaan yksin kivilinnan yläkerrassa lähes 39 asteen kuumeessa. Kun iloisesti hälisevä joukkio palasi illansuussa juhlataloon palkintojen jakoon, olin kuin ihmeen kaupalla täysin tervehtynyt. Ovella tervehdin punaposkista Kikolo-laumaa Monty Pythonista lainatulla lauseella: ”I’m not quite dead yet”. Ehkä uuden kitaran hankinta syntymäpäivärahoilla oli aiheuttanut niin kovan stressin, että kehonikin oli reagoinut.
50-vuotisjuhlat
Ne syntymäpäivätkin vietettiin rehtorin asuinrakennuksessa. Eivätkä ne mitkään pienet kekkerit olleetkaan. Kyseessä kun olivat talon isännän 50-vuotisjuhlat. Väkeä kävi kahdessa vuorossa: lapset, sukulaiset ja vanhukset iltapäivällä, Kikolot ynnä muu remuporukka illalla. Juhlat onnistuivat erinomaisesti. Kertyneillä rahoilla, joista merkittävän osan sain yhden euron kolikkoina Kikolo-tovereilta, pystyin vihdoin hankkimaan sen vuosikymmeniä haaveilemani Martinin akustisen kitaran.
Kramppeja ja mustelmia…
Monet salibandyn pelaajat käyttävät kykyään suojalaseja. Eikä turhaan. Musta silmä on pääosin esteettinen haitta. Mitä lienee eräällä lauantain pelivuorolla molemmat silmänsä mustiksi saanut poliisi kertonut maanantaina työkavereilleen ja esimiehelleen? Onneksi vakavaa silmävammaa ei kukaan porukasta onnistunut hankkimaan. Silmänympärykset siis tummuivat ja silmälasit lentelivät pitkin kenttää.
Kaikenlaista muutakin sattui. Viuhuvalla rannevedolla lähtevä pallo teki erityisen kipeää osuessaan miehillä siihen yhteen paikkaan. Maalivahtina olo ilman suojuksia oli ehdottomasti se huonoin pelipaikka – monet käänsivät viisaasti selkänsä vastapuolen hyökkäyksen vyöryessä kohti. Viikatteista ilmestyi patteja ja mustelmia sääriin. Päälleryntäyksistä tuli puujalkoja. Minun mieliharmeinani olivat selkäkrampit, joita pyrin torjumaan lihaskuntojumpalla, venyttelyllä ja tukivyöllä – turhaan. Sain ainakin yhden totaalisesti muutamaksi päiväksi invalidisoivan noidannuolen vähintään kerran kaudessa. Yhdeltä meni nilkka, toiselta polvi ja kolmannelta lonkka. Osa tervehtyi ja teki paluun peleihin, osa joutui jättämään leikin sikseen. 10-vuotisjuhlien slogani olikin: ”Kramppeja ja mustelmia jo vuodesta 1997!”
Juhlien jälkeen
Minä ja Heidi-vaimoni ehdimme olla Kikolo-toiminnassa mukana yli 10 vuotta. Näin jälkeenpäin ajateltuna onhan se käsittämättömän pitkä aika. Tuohon 10 vuoteen mahtui monen monta hyvää peliä ja hauskanrailakasta juhlaa – sekä muutama huonompikin. Loppupuolella tuota kymmenvuotiskautta ilmeni selvää turnausväsymystä: neljällä pelaajalla joukkuelajin mielekkyys joutui koetukselle.
2008 keväällä olimme ostaneet asunnon Vääksystä. Heidi oli vaihtanut hikisen sähläämisen joogan rauhallisuuteen jo aiemmin. Minäkin olin lopettamassa – tuleva muutto mielessä – kikoilua, mutta päätin kuitenkin jatkaa kauden loppuun. Kun Vääksyn asunto oli saatu keväällä 2009 vihdoin remontoitua, tuli muutosta pois Järvenpäästä todellisuutta.
Muuttoapuna oli jälleen monta pelikaveria valtavan tavaramäärän siirtämisessä kuorma-autoon. Olin laskenut, että yksi keikka isolla autolla riittäisi; onneksi kuski suostui toiseen kierrokseen. Vakuuttelin itselleni ja lastauksessa auttaneille Kikolo-tovereille, että pelit jatkuvat vaikka paikkakunta vaihtuu. Olin jo käynytkin muutaman kerran Vääksyn mökiltämme lauantaivuorolla. Rätti-Sitikalla vanhaa, kaunista Lahdentietä matkaan meni puolitoista tuntia, Escortilla sataakahtakymppiä tylsää moottoritietä noin tunti. Ei mikään mahdoton matka, tuumin.
Se viimeinen kerta
2009 syyskuussa, kun olimme ensin käyneet moikkaamassa Tapiolassa asuvaa äitiäni, astelimme poikani kanssa pelikassit olalla Maaseutuopiston puolityhjään liikuntasaliin. Jonkinlainen pelintapainen saatiin aikaiseksi, mutta takaisin Vääksyyn ajaessa ajattelin ääneen, että tämä taisi olla viimeinen kerta. Näin myös kävi. Ystävät ja hyvät pelit sekä tietysti päämäärätietoinen lotraaminen eivät unohtuneet.
Kun vaimoni luki tämän tekstin ensimmäisen version, hän tokaisi, että kyllä tuo Kikolo-meininki oli monella tapaa aivan ainutlaatuista. Ja tottahan se on.
Toiminta jatkuu
Meidän osaltamme pelit ja bileet ovat loppuneet, mutta Kikolot jatkavat edelleen pelaamista ja lotraamista – hillitymmin tietysti. Vaikka poismuutto ja ikääntyminen ovat tehneet karsintaa, on seura edelleen ilmeisen elinvoimainen. Pelivuoroja on pari viikossa ja mukana on vielä muutama alkuperäisjäsen. Tavoite lienee kolmikymmenvuotisjuhlat. Niitä odotellessa: malja Kikoloille!
Pelaajia ja bailaajia
Kikoloita:
Juha, Make, Jari, Roope, Reija, Auli, Ulla, Ari, Marika, Markku H., Markku P., Sari, Minna, Teme, Tume, Helena, Heidi, Tari, Maapo, Raija, Martti, Kari, Katja, Rane, Jyrki, Pauli ,Tapio, Pirjo ja muutama muu, jonka nimi on unohtunut; sekä iso joukko sellaisia satunnaispelaajia, joiden nimeä en koskaan tiennytkään.