I can smell a horse!

Buster Keatonin viimeiseksi jääneessä elokuvassa, Sattuipa hassusti matkalla Foorumiin, on kohtaus, jossa elähtäneeseen kurtisaaniin rakastuneen umpitollon nuoren sankarin on hankittava lemmenjuoman tärkein ainesosa, kupillinen tamman hikeä. Kino Tapiolassa nähdyn leffan jälkeen pohdimme keskenämme, miltä tamman hiki mahtaa haista. Ilmeisesti todella tympeältä, koska nuori mies pyörtyy yrittäessään kaapia kupillisen hikeä vauhkon tamman kyljestä.

Konkreettinen havainto asiasta saatiin myöhemmin keväällä, kun pari ridaajatyttöä nousi bussin kyytiin suoraan hevostalleilta ratsastuskledjuissaan. Kaikki kyydissä olevat nypristelivät neniään, moni nipisti sieraimensa kiinni etusormi-peukalo -otteella, yksi matkustaja poistui heti seuraavalla pysäkillä henkeään haukkoen. Tamman hiki haisi erittäin pahalta… 

Ihmisen hajuaisti ei ole kovin kummoinen verrattuna vaikkapa koiran, tarkasti koko spektrin analysoivaan, kuonoon. Hajuihin liittyvät muistijäljet ovat kyllä voimakkaita. Jotkut ihmiset ovat eräänlaisia superhaistajia. Kuulun valitettavasti itse tuohon ryhmään. 

Lapsuudesta leijuu mieleeni monia tapahtumia, jotka ovat siirtyneet alitajunnan kellariin, kunnes jokin haju avaa tajunnan portin. Kotona tehdyn makaronilaatikon tuoksu vie minut 60-luvun alun famun ja fafan varjoisaan asuntoon, jossa sain syödä maailman parasta makaroniloodaa. Eräs lastenlasteni suosima xylitolpurkka tuoksahtaa aivan samalla kuin purkkakuva-Jenkki, jolla hampaani pilasin saman vuosikymmen lopulla. Siinä tuoksussa on vielä tuo herkullinen ristiriita: xylitolpurkan mäystäminen pitää kaksosten hampaat hienossa kunnossa. Kaksitahtisten pienkoneiden käry taas kuljettaa minut enoni luokse Halkosuontielle. Hänen ensimmäiset autonsa olivat IFA ja Warre. 

Kesäisen Helsingin hajut olivat 70-luvulla voimissaan. Suomen Värin auton apumiehenä pyörimme Volkkarin pakulla ympäri stadia. Tiettyjen kaupunginosien valtatuoksu oli niin voimakas, että olisin silmät kiinnikin tiennyt missä ollaan: myllyjä, leipomoita, kahvipaahtimoita, tupakkatehtaita, toreja ja tietysti meren läheisyys; kaikki jättivät syvän muistijäljen. Käytettyjä levyjä myyvät divarit haisivat epämääräisen tunkkaiselle ja tietysti tupakalle; Tunnelin Levy ja Tupakka nimensäkin velvoittamana, mutta myös muut. Ilmeisen paljon LP-levyjä ajautui myytäväksi tupakkamiehiltä ja -naisilta. Olen joutunut äskettäinkin ostamieni LP-levyjen kansia tuulettamaan viikkotolkulla ullakkokomerossa ja vaihtamaan sisuspussin vähemmän nikotiininkeltaiseen. Joku röökaa kotona levyjä kuunnellessaan yhä tänäkin päivänä. 

Uimahalli haisee kloorilta ja elokuvateatteri popcornilta. Nämä ovat aivan ilmiselviä tapauksia. Hammaslääkärin antiseptiset tuoksut ja terveysaseman kliininen ilmapiiri aiheuttavat epämiellyttäviä tuntemuksia. Niitä hyviä fiiliksiä tuovat puulämmitteisen saunan savun tuoksu ja tuoreen koivuvihdan puhtautta henkivä aromi. On tietysti paikkoja, jotka eivät oikeastaan haise miltään. Haiseeko kirkko öylätiltä? No ei. 

Ruokakaupat tuoksuvat tai haisevat, riippuen siitä, olenko Mäntyviidan Elannon leipäpuodissa vai liha- ja kalaosastolla asioimassa. Tapiolan Heikintori on varsinainen tuoksujen sinfonia. Ensimmäisen kerroksen ottavat haltuunsa Grilli Ribis rasvankäryineen ja RAL-marketti erilaisten pakkaamattomien tuotteiden tarjoamine hajusekoituksineen. Toisella tasolla on miedompia aromeja; mitä nyt nahka- ja kumikengistä, vaatteista ja vastaavista irtoaa. Wager-Musiikki tuoksuu hyvältä: viinylilevyiltä ja soitinten puumateriaaleilta. Mutta tätä muistoa saattavat vääristää kirjoittajan omat mieltymykset… Kolmannessa kerroksessa on Inkeri Harrin parturikampaamo. Jokainen 60-luvulla elänyt tietää, miltä runsaskätisesti suihkuteltu hiuslakka ja tuon aikakauden hiusvärit sekä muut kampaamotuotteet lemuavat. Täytyyhän jokaisen vastaantulijakin tajuta, että rouva on käynyt Harrilla. 

Teini-ikäisenä ja vielä 18 täyttäneenä tuli joskus tehtyä hasardihankintoja hapankaupasta. Rom Cassis ei koskaan unohdu. Siitä kun otti kunnon kännit ja sen päälle voi pahoin, ei sen myrkyn döfistä sietänyt edes vieressä istuvan kaverin lasissa. Oli pakko siirtyä hieman kauemmaksi. Eikä juoman tarvinnut olla mitenkään voimakkaasti aromatisoitu, kun vaikeuksia tuli. Muistan aina ystäväni Kassun epätoivoisen kamppailun Soave-valkoviinin kanssa ennen diskoon lähtöä. Soave voitti ja Kassu jäi sohvalle toipumaan. Oli niitä muitakin niin sanottuja punakorkkijuomia eli väkeviä ”viinejä”, jotka jäivät pois ostoslistalta noista syistä ja ihan oikeiden viinien alettua maistua kelvollisilta. Sitten vielä se teinin yleinen mieltymys kaikkeen makeaan… Nykynuoriso ei taastusti tiedä mitä on juoda nopeaan tahtiin puoli pullollista Herba-yrttilikööriä tai Creme de Mentheä ja sen jälkeen rykiä toista tuntia puskan juurella. Toista kierrosta ei kukaan huolinut. Tehokasta itseohjausta väkevistä miedompiin, sanoisi Alkon täti. 

Ennen kuin pääsin suhteellisen hajuttomiin sisähommiin papereita pyörittelemään yliopiston hallintoon, oli monen kesäduunin vitsaus jokin tietty ödööri. Rakennusmiehen hommissa oli paljon materiaaleihin liittyviä hajuja: liimoja, liuottimia ja maaleja. Perjantain puolen päivän jälkeen oli yksi ylitse muiden; taskulämpimänä taukotilassa puolisalaa naukkailtu kossu. Valistuksen kirjavarasto oli pölyinen mutta vähähajuinen. Toisaalta kirjatkin saattavat haista. Yksi WSOY:n englannin kielen oppikirjaerä lemusi suoraan sanottuna oksennukselle. Niitä laatikoita ei mielellään avannut ruokatauon jälkeen. Servi Systemsin siivoojana oli jotenkin asiaan kuuluvaa, että hajujen kanssa joutui tekemisiin. Rehellisyyden nimissä on myönnettävä, että Rank Xeroxin kopiokoneverstas ja varastotilat eivät paljon miltään tuoksahtaneet. Oli kuitenkin yksi kohde, joka piti hoitaa ennen yleistä lounasaikaa: miesten vessat. Tuo oivallus tuli hyvin pian heti ensimmäisen työviikon alussa. 

Kansakoulussa luokallemme tuli kesken kolmannen lukuvuoden uusi oppilas, Tauno. Tauno oli köyhistä – tai välinpitämättömistä – oloista kotoisin. Kerran viikossa saunomaan pääsy ja harvoin vaihdetut vaatteet ilmenivät loppuviikosta niin voimakkaan pistävänä lian hajuna, että opettajakin vältteli sitä pulpettiriviä, jolla poika istui. Tauno katosi kuvioista, kun uusi lukuvuosi alkoi. Hän oli niin poikkeava, surullisen hahmon poika hygieniaan kasvatettujen tapiolalaislapsien joukossa, ettei kukaan kehdannut häntä edes kiusata. Sääliksi kävi jo silloin. 

Oppikoulussa ei juuri haisuleita esiintynyt. Yksi erikoinen tapaus alaluokilla sattui. Kaveri oli muuten ilman mitään erityistä ominaishajua, mutta kun hän vetäisi naulakosta ylleen nuhjaantuneen farkkurotsinsa, kaikkosivat muut kauaksi. Takki haisi kissan pissalle. Koepäivinä luokassa taisi haista tuskanhiki ja vuosi pari myöhemmin tuon hien hajun osittain peittävä, kainaloon suihkautettava dödö. Osa oppilaista ei edes hikisen jumppatunnin jälkeen mennyt suihkuun, vaikka ei voi sanoa etteikö siihen suoranaisesti käsketty. Puberteetti teetti kaikenlaista muutakin outoa… Tilanne korjautui viimeistään lukiossa.

Ei opettajakuntakaan selvinnyt aivan kuivin kainaloin. Oli ehkä jotenkin tyyliin kuuluvaa, että pari biologian opettajaa tuoksahti hieman hielle ja marsun ruualle. Toinen, miespuolinen biologi, sai ajan huumorihitin mukaisesti kutsumanimen Antiperspirantti-Antti – ruokalautasen kokoiset hikiläikät kainaloissaan. Eräällä keski-ikäisellä ruotsinopettajalla oli lengedaarisen voimakas hien haju, joka todennäköisesti johtui vaihdevuosien aiheuttamista hormonaalisista muutoksista. Opettajatar oli äitini jumppakaveri, joten vaivihkaa tiedustelin äidiltäni, tiesikö hän tapauksen. Vastaus oli monitulkintainen irvistys. Toinen toistaan ilkeämpiä pilkkanimiä sateli. Naisen kunniaksi on sanottava, että hän oli hyvä ja reilu opettaja, joka ei antanut tuollaisen mitättömän seikan sotkea pedagogisia tavoitteita.

Vaikka asukas ei sitä välttämättä huomaa, kaikilla asunnoilla on oma erityinen tuoksunsa, ikään kuin huoneiston sormenjälki. Useimmiten tuo aromi on niin mieto, että sen huomaa sisään astuessa. Sen jälkeen se haihtuu, joka taas johtuu ihmisen surkeasta nenästä. Koira pystyisi kertomaan lukaalista vaikka mitä mielenkiintoista – jos vain osaisi puhua. En tarvinnut koiran kuonon tarkkuutta, kun avasin vuokraamamme Järvenpään Maaseutuopiston rehtorin asuinrakennuksen kellarin oven: home, lahottajasieni ja mitkä lie mikrobit loivat aivan omalaatuisensa löyhkän. Kellarissa säilytetyt polttopuutkin haisivat epämiellyttäviltä.

Vaimoni vanhempien 70-luvun puolivälissä rakennetulla kolmikerroksisella omakotitalolla oli hyvin voimakas ja vaatteisiin tarttuva ominaishaju. Kaikki vaatteet piti joko tuulettaa kunnolla tai pestä heti kotiin palattuamme. ”Taattolan tuoksusta” ei päässyt muuten eroon. Olimme aivan varmoja, nimenomaan tuon Maaseutuopiston kokemuksen perusteella, että talo on umpihomeessa. Kun asunto vihdoin, kiemuraisten vaiheiden jälkeen, vaihtoi omistajaa, se remontoitiin lattiasta kattoon: mitään ei löytynyt. Vanhetessaan ja sairastuttuaan vaimoni isä joutui ilmeisesti myös ankraofobian kouriin. Hän inhosi vetoisuutta ja kylmää siinä määrin, ettei antanut tuulettaa taloa edes kesäkuumalla vaan tassutteli paksuissa villasukissaan ja oranssissa fleecetakissaan sulkemaan joka ainoan räppänän. 

70-luvun opiskelijaelämä haisi tupakalle, samoin 80-luvun työelämä. Kun kävin ketjupolttajapomoni pakeilla, ei tarvinnut selitellä missä olin ollut. Pikkuhiljaa tupakointi väheni luonnostaankin, kun tieto röökaamisen vaaroista tuli yleisesti hyväksytyksi, tieteelliseksi tosiasiaksi. Vaikka parhaat jutut tupakkakopissa kuulikin. Ennen talon perusteellista remonttia Porthanian opiskelijaravintolan käryt ottivat herkkään nenääni, varsinkin niinä päivinä kun tarjolla oli juustoiivaria. Älkää vain kysykö, mitä se on. 

80-luvun alussa vierailin tiheään amerikkalaisen lehtorin Tim Andrewsin saarella Porvoon Pellingissä. Kun olin tehnyt kesätyöpaikaltani Mankkaalta Timsölle matkaa, ensin polkupyörällä, sitten kolmella linja-autolla ja lopuksi vielä taksiveneellä lähes kolme tuntia, kuuma sauna, pulahdus viileään Suomenlahteen ja kylmät oluet olivat todella paikallaan. 

Istumme Timin kanssa kahdestaan saunan kuistilla. Muu, reilusti ennen minua paikalle ehtinyt porukka on jo mennyt hiuksiaan kuivaten päärakennuksen tupaan illallisvalmisteluja tekemään. Heilutamme kättä ohi ajavalle taksiveneelle, joka palaa viemästä joukkoa retkeläisiä jollekin Porvoon saariston uloimmalle matkailukohteelle. Tim kysyy, haluanko toisen oluen. En edes ehdi vastata myöntävästi, kun hän käväisee saunatuvassa, kolistelee kaappeja ja poimii pari pulloa kylmällä merivedellä täytetystä ämpäristä, joka toimittaa jääkaapin virkaa. Kilautamme pullojen pohjia yhteen: ”Cheers!” Otan nautinnollisen, pitkän hörpyn kylmää keskiolutta. Taksiveneen keskimoottorin putputus häviää kuulumasta. Rauha laskeutuu kesäkuun alun Pellingin ylle. Rypistän otsaani, nyrpistän nenääni ja huudahdan mitään sen kummemmin ajattelematta: ”I can smell a horse!” Tim ei sano mitään, mutta kun katson häneen päin, näen, että hänellä on suuria vaikeuksia olla nauramatta. ”It’s my new aftershave. You’re right, it does have a horsey fragrance.” Me molemmat repeämme hysteeriseen nauruun. Kukapa olisi hevosensa ulkosaaristoon kuljettanut…