Hopeakuulavelho

1960-luvulla moni lapsi ihastui ikihyviksi, kun joulukuusen alta poimitusta isosta paketista kuoriutui fortuna-peli. Joulunpyhät metallikuula kolisi etsien sitkeästi suurimman pistepotin luovuttavaa pienten naulojen aitaamaa karsinaa. Riemun kiljahdukset ja ärtyneet syytökset vilpistä, joko tikulla työtämisen tekniikasta tai pisteenlaskun oikeellisuudesta, sekoittuivat koko olohuoneen täyttäväksi äänikimaraksi, joka sai vanhemmat sulkeutumaan keittiöön tai makuuhuoneeseen pakoon tuota infernaalista metakkaa ja katumaan – liian myöhään – koko hemmetin laitteen hankintaa. 

Jo 1700-luvulla suuren suosion saaneessa Fortunassa, nimensä mukaisesti, ei ollut niinkään kyse pelaajan taidoista kuin juuri tuosta onnettaren hymyilystä tai lymyilystä. Fortuna löytyi lähes jokaisen Menninkäisentiellä asuvan lapsiperheen leluarsenaalista. Koska taito oli toissijainen elementti pelin hakkaamisessa, saattoi naapurin kuusivuotias räkänokka peitota koko muun porukan, aikuiset mukaan lukien; edellyttäen, että pisteiden laskija oli rehellinen ja tehtäviensä tasalla. 

Fortunan kehittyneempi versio oli ystäväni Hassanin lähes omin käsin rakentama jousikäyttöinen ”superfortuna”, jota sai pelata viiden pennin panoksella. Se joka sai lasikuulan ”Voito” -reikään, sai valita Haskin pitämän pihakaupan pöydältä melkein mitä vain. Tässä pelissä taidolla ei todellakaan ollut mitään osuutta. Jousifortunan läheisyydessä pyöri kansakouluikäisiä poikia viisipenniset likaisissa kourissaan kuin paarmaparvi päänsä veden pinnan yläpuolelle nostaneen uimarin ympärillä Westendin uimarannalla heinäkuun hellepäivinä. ”Voito” oli kovan työn takana… 

Pajatso oli monta astetta Fortunaa koukuttavampi. Olihan siinä mahdollisuus pienellä panoksella ja herkillä sormilla voittaa laarintäydeltä 20-pennisiä; todennäköisempänä vaihtoehtona tosin oli menettää illan elokuvaan Kino Tapiolassa säästetty markka tai kaksi. Pajatso oli selkeästi uhkapeli ja – ainakin Menninkäisentien Shellin huoltoaseman kahviossa päivä toisensa jälkeen laitteen kylkiä taputtelevien miesten mielestä – todellista taitoa vaativa mekaaninen laite. Kyllä se pikkupojan näkövinkkelistä myös siltä vaikutti. Kolikot putosivat metalliseen kuppiin aistit huumaavalla kilinällä. Miesporukan möykkä laitteen ympärillä veti vertoja fortunan tuottamaan ääniraitaan.

Pajatson sivuun ruuvatussa metallikyltissä taisi olla jotain tekstiä ikärajoista. Mutta kuten savukkeiden ostoon noina aikoina, riitti lupaan se, että ylettyi omin jaloin kolikoita R-kioskin tiskille tai pelin salaperäiseen ”myntinkastiin” lataamaan. Tärkeimmät termit tulivat nopeasti tutuksi jo isän tai enon mukana kahvioon keltaista Jaffaa nauttimaan päässeelle nassikalle: keskipotti, eturessu, takaressu… Pajatsoihin törmäsi melkein missä vain. Ei kukaan olisi ihmettelyt, vaikka kirkon aulassa olisivat pastori ja suntio pajatsoon ropojaan likoon laittaneet. 

Hassan oli juuri se kaveri, joka johdatti minut sen oikean hopeakuulapelin, flipperin ääreen. Puolentoista vuoden ikäero ja ystäväni loputtomasta uteliaisuudesta kumpuava itsevarmuus tekivät hänestä minulle lähes isoveljen kaltaisen hahmon, pitkälle teinivuosieni loppuun saakka. Hassan oli tapansa mukaan polkaissut fillarilla tutustumaan vastikään ovensa aukaisseen Dipolin tarjontaan. Sensaatiomainen uutinen oli, että päärakennuksen toisen kerroksen ruokalan nurkassa jökötti se ihmeellinen elektromekaaninen pöytäpeli, jonka olimme jo nähneet ulkomaalaisissa leffoissa ja jota myös flipperiksi kutsuttiin. 

Syy minun mukaan ottamiseen selvisi nopeasti. Haski tarvitsi pelin esittelyyn kolikoita. Niitä hän tiesi minulla olevan, koska hän oli samana syksyisenä iltapäivänä pummannut pirtelön jämät Mäntyviidan Valion baarissa. Hyvin ystäväni pelasikin: osasi oikeaoppisesti töniä laitetta tiltin rajoille ja vähän ylikin. Sain minäkin pelata hetken ennen kuin paikalle saapui kaksi tikulla hampaitaan kaivelevaa ja tummaan pukuun sonnustautunutta iäkästä miestä. Vuosikymmen myöhemmin ymmärsin, että kyse oli todellisuudessa kahdesta parikymppisestä, juuri lukunsa aloittaneesta, insinööriopiskelijasta. 60-luvun puolivälin pukeutumiskoodi kun oli vielä kovin herraskainen. ”Väistykääpä nyt guldaajapojut, että juuri lounaansa nauttineet sedätkin saavat pelata” oli repliikki, jolla meidät hätistettiin pois. En ole vieläkään varma, mitä tuo lausahdus tarkoitti, mutta epäilemättä se liittyi flipperin ääressä tehtäviin lantion liikkeisiin. 

Kino Tapiolankin aulaan ilmestyi flipperi. Monesti menin varta vasten flibua pelaamaan odotustilaan: aika harvoin tosin, koska en yleensä jättänyt väliin mahdollisuutta myös mennä katsomaan mitä tahansa elokuvaa, joka nyt sattui olemaan ohjelmistossa – kaikki kelpasi, Angelique-rainat mukaan lukien. Kinon flipperi oli hankala tapaus. Olin ehtinyt tuossa vaiheessa jo perehtyä noiden laitteiden sielunelämään ja koin olevani melko hyvä pelaaja. Elokuvateatterin flipperin vaikeutta kuvaa parhaiten se, että onnistuin vain kerran saamaan vapaapelin. Melkein pelästyin, kun se ilmaisesta kierroksesta kertova kovaääninen naksahdus kajahti laitteen uumenista. Samaa valittivat monet kaverinikin, joten vapari toi jonkinlaista arvonantoa ystäväpiirissäni: ”Roba sai tosta kerran vabarin!” 

Linnanmälle ei kovin usein Tapiolasta saakka kundiporukassa jaksettu lähteä. Tai enemminkin kyse oli aikamoisesta rahanmenosta ja, ilman jonkun isän tai äidin tarjoamaa autokyytiä, melkoisesta seikkailustakin. Innostukseni flippereihin oli niin kova, että erään syyssateisen Lintsi-keikan vietin pelisalissa flibua takoen; vuoristoradalla kastumisen jälkeen tietty. Vemputtaviin laitteisiin varattu raha paloi myös flipperin ääressä. Hassan viisaasti kyttäsi pelinsä kesken jättäviä kundeja, joiden vanhemmat vain hihasta kiskoen saivat pelihurmioon vajonneet juniorit irti koneesta. 

Hurmio on oikea sana kuvaamaan tunnetilaa, joka syntyi, kun pelaaja muuntui koneen osaksi. Tämä oli pelaamiselle koko sielunsa antavalle varhaisteinille täysin mahdollista. Nykytermein puhuttaisiin flow-tilasta, sellaisesta olosta, ettei voi menettää kuulaa: sivukäytäviin ilmestyy aina sopivasti stoppari ja mailan kärjen hipaisukin riittää kimpoamaan kuulan juuri siihen puuttuvaan bonuskoloon. Valitettavasti tällaiseen tilaan ei päässyt kuin aniharvoin. Yleensä pelaaminen oli hikisin käsin säheltämistä ja kuulan menettämistä liian helposti sen löytäessä yhä uudelleen sen ainoan suoran reitin molempien mailojen välistä. 

Tapiolan Syyslysteissä soitettiin vastikään ilmestyneitä poplevyjä ulkokaiuttimien kautta – aika kovaa, mielestäni. Aurinkoterassilla tihkusateessa lorvaillesani korvani nappasivat kiinni jostain ennenkuulumattomasta. Kuin ylimaallinen kirkas valo olisi valaissut sisimpäni; sateinen syyssää oli pyyhkitynyt pois. Biisi alkoi akustisen kitaran voimallisella flamencorunttauksella, kunnes yhtäkkiä valtava, säröinen basson jyrinä leikkasi keskelle kitaran helinää. Sitten alkoi tutunoloisen laulajan tarinankerronta: ”Ever since I was a young boy, I’ve played the silver ball. From Soho down to Brighton, I must have played ’em all…” Vasta ensimmäisen säkeistön jälkeen rymistelivät rummut sisään. Olin hypnoosissa. Mikä bändi, mikä biisi? Joku tietäväinen vieressäni sanoi: ”The Who, Pinball Wizard”. Wager-Musiikista single löytyi heti seuraavana päivänä. Kun pari vuotta myöhemmin sain koko kesän ansioilla hankittua kelvollisen Hi-Fi -laitteiston, ensimmäinen kuuntelemani – ja niillä volyymeilla varmasti koko 5C-talon kuulema – kappale oli tuo ”Pinball Wizard”. Nyt yli viisikymmentä vuotta myöhemmin biisin teho ja vaikutus ei ole yhtään laimentunut. 

Erikoisinta on, että the Whon Pete Townshend sävelsi ”Pinball Wizard” -kappaleen ikään kuin tilaustyönä. Arvostettu musiikkikriitikko Nik Cohn, joka kuuli ”Tommy” -oopperan raakaversion, ei oikein innostunut raskassoutuisesta mystis-hengellisiä sävyjä tulvivasta albumista. Tietäen, että Cohn oli flipperienthusiasti, Townshend ehdotti, että tarinan kuuromykkä ja sokea protagonisti pelaisi flipperiä. Single levytettiin lähes saman tien, Cohn ylisti ”Tommy” -tupla-albumia mestariteokseksi ja the Who sinkoutui aivan uusiin sfääreihin maailmanlaajuisessa suosiossa. Tästä hyvänä esimerkkinä on yhtyeen raivoisa aamuyön keikka eräänä pääesiintyjänä Woodstock-festivaaleilla elokuussa 1969. 

Räkälässä, seurakunnan nuorisotilassa, oli kokonainen huone täynnä flippereitä. Siellä tuli kokeiltua sokkona ja kuurona pelaamista ”Tommy” -albumin inspiroimana – huonolla menestyksellä. Kerran keksimme, että yksi koneista, Vagabond, antoi vapareita, kun tulostaulun avonaista takaosaa hieman sormeili. Jonkinlaiselta vääryydeltä tuollainen kyllä tuntui. Se vääryys korjaantui aika nopeasti, kun isommat kundit näkivät, mitä teimme. Meidän sysittiin sivuun lievää väkivaltaa käyttäen. 

Pahin maniani hiipui pois vähitellen. Osaksi johtuen siitä, ettei pelikoneita enää ollut kolisemassa joka aulassa ja odotushuoneessa. Se ei kuitenkaan tarkoittanut sitä, että olisin pystynyt kävelemään muina miehinä flipperin ohi. Ainakin pari peliä piti saada sohaista. Ensimmäisellä ulkomaanmatkallani Mallorcalle kesällä 1980 pääsin hieman yllättäen flipperin ääreen. Paikallisessa, Fornaluxt-kylän pikkuravintolassa oli – ehkä tarkoituksella – ylenpalttisesti vapaapelejä antava masiina. Oikein yritin pelata huonosti; silti vapareita kopsahteli tauluun. Paikan omistajan hymyillessä maireasti tiskin takana minun tilatessani vielä yhdet. Eihän vapaapelejä voinut hukkaan heittää. 

Olisi luullut kotimaanmatkailu 90-luvun alussa olleen flipperivapaata vyöhykettä. Mutta ei. Tylsällä syyskesän lomamatkalla tuuliselle ja sateiselle Kalajoelle kahvilan nurkassa kutsuvasti välkkynyt täysdigitaalinen kone piti minut ja myös poikani järjissämme. Olimme ainoat flipperiä takoneet asiakkaat. Hedelmäpelit olivat muiden lomalaisten suosiossa. Niistähän saattoi voittaa muutakin kuin vapareita. 

Myös kylpyläloma Ikaalisissa hieman myöhemmin samalla vuosikymmenellä saatteli minut flipperin taikapiiriin. Kone oli mukavan syrjäisessä kolossa portaiden alla. Jos flibu on edelleen paikallaan saattaa minun ykköstilan saavuttanut tulokseni yhä komeilla Top-kymppi -listalla. Hyvää tulosta selitti pääasiassa tässä flipperissä oleva ilmeinen suunnitteluvirhe. Kuulaa ei voinut sohia ulos, jos vain muisti nostaa mailat yläasentoon ajoissa; hopeakuula pysyi kentällä. 

Videopelibuumi 80-luvun alusta merkitsi, jos ei nyt täydellistä sukupuuttoa, niin tehokasta armoniskua flippereille. Joka baarin nurkassa säkättävät ”Space Invaders”, ”Pac Man” ja muut vastaavat alkeelliset kolikkopelit eivät flipperisukupolvea juurikaan kiinnostaneet. Videopeleistä puuttui se mystinen ”guldaus”. Niitä ei voinut kallistella ja töniä: kaksi elementtiä, jotka toivat tunteen todellisesta pelikoneen hallinnasta. 

90-luvun alussa hankittuun, perheen ensimmäiseen tietokoneeseen sai helposti asennettua tuttavilta lainattuja freeware- ja shareware-pelejä ja, kuten silloin oli vielä mahdollista, myyntiin tarkoitettuja ohjelmistoja. Nyt tuntuu käsittämättömältä, että ensimmäinen versio Office-paketista asentui koneelle muutamalta korpulta, joihin oli vain kopioitu kaikki tarvittavat tiedostot. Kimurantit kopiosuojausmenetelmät hankaline koodeineen tulivat vasta paljon myöhemmin.

Eräs ensimmäisistä peleistä uudessa, neljän megan keskusmuistilla tykittävässä Hyundaissa oli tietysti flipperi. Eihän se aivan samaa ollut kuin guldaaminen oikean pelipöydän ääressä, mutta sen verran kehittynyt softa kuitenkin oli, että tietyillä näppäinkomennoilla sai aikaan kallistamista ja tönimistä – tilttiin saakka. Kun konekantaa uudistettiin, ei tuo, yhä kaipauksella muistelemani, flipperisovellus, jonka eräs hieno ominaisuus oli sen ajan pophiteistä sämplätyt tehosteäänet, enää suostunut toimimaan. Jackpotiin yltämisestä peli ilmoitti pätkällä Peter Gabrielin ”Sledgehammer” -biisistä. Groovea! 

2011 syksyllä olin vuorotteluvapaalla, joten aikaa oli näennäisesti vaikka mihin. Samana vuonna poikani esimerkin rohkaisemana ostin oikean älypuhelimen, Samsung Galaxy kakkosen. Heti ensimmäisten asentamani appsien joukossa oli flipperi. Taisin käydä kaikki Play-kaupassa tarjolla olleet pinball-sovellukset läpi, kunnes päädyin Pinball Ride -nimiseen flipperiin. Se toimi hyvin myös Acerin alkeellisessa tabletissa. Peli oli tarinaltaan räikeän seksistinen, mutta tarpeeksi selkeä, ilman mitään hämäräperäisiä piilobonuksia. Ja tottakai, kun vaihdoin ylihintaiseksi kivunneen Samsungin toisen valmistajan puhelimeen, tuo flipperi ei enää toiminut uudessa kännykässä eikä jostain syystä ollut enää ladattavissa edes Samsungin upouuteen tablettiin kuin jostain epämääräisiltä sivultoilta apk-pakettina. Ainoaksi vaihtoehdoksi jäi Pinball Deluxe. Se on kelvollinen, mutta fysiikan lait joutavat romukoppaan tuota sovellusta pelatessa. 

Flippereitä on edelleen kaupan. Hinnat vaihtelevat muutamasta sadasta eurosta kymppitonniin ja ylikin. Mihin tuollaisen metelöivän ja valoja vilkuttavan kookkaan masiinan laittaisi, vaikka rahaa olisikin kelvollisen flipperin hankkimiseen ja vaimoni jossain tilapäisessä mielenhäiriössä luvan antaisi? Vastaus on: ei mihinkään. Lupaan kuitenkin, että jos jossain kuulen hopeakuulan tutun kutsun, aion sitä noudattaa. Aina voi kierroksen tai pari pelata…