Elämäni ötökät

Pyöräilemme Vallihautojen sivulla kulkevaa hiekkatietä. Toisen kesälomani ensimmäinen viikko on alkanut. Ilo koulun loppumisesta kuplii kummankin olemuksessa. Olen kerrankin polkaissut ylämäessä Hassanin ohi. Hän huutaa jotakin. Vapauden tuuli suhisee korvissani. Kuulen vain, että ”pimppari!”. Seuraavaksi tunnen voimakasta kipua polvitaipeessani. Fillari jää siihen paikkaan. Juoksen ulisten kotiin. Äitikin hätääntyy, luulee minun kaatuneen pyörällä. Melko nopeasti tilanteen oikea laita selviää, varsinkin kun Hassan ehtii perässäni sisään. 

– Mä yritin huutaa, ett sull on pimppari perässä, selittää hengästynyt ystäväni. 

Kimalainen oli tuikannut minua kipeästi taipeeseen, johon turposi iso punainen sykkivä pallukka. Sen verran olin ensiavun ja jätskin syönnin jälkeen toipunut, että kävimme Hassanin kanssa hakemassa pyöräni pois. Fillarin vieressä maassa makasi puolikuollut keltamusta kimalainen. Hassan varmisti elukan hengenlähdön polkemalla pörriäisen liiskaksi. Se ei poistanut pelkotilaa, joka minulle tuosta tapauksesta syntyi. On tuolla pelolla tieteellinen nimikin: entomofobia. Se hellitti vasta myöhään teini-ikäisenä. 

Pelko sai vahvistusta myöhemmin samana kesänä. Maa-ampiaiset olivat rakentaneet jättiläismäisen pesän Menninkäisentien takapihan pikkumetsiköön lahonneen koivun kannon alle. Polku Mäntyviidalle kaartoi metsikön ohi. Leffateatteriin piti myös juosta ampiaisten valtakunnan vierestä. Pesä suureni kesä edetessä ja ampiaisten määrä kasvoi. Niin kuin tuolle pistiäislajille on ominaista, ampiaiset olivat todella aggressiivisia.

Pistoksia saivat sekä ohikulkevat ihmiset että koirat. Pian aloimme kiertää paikan kaukaa. Meidän keittiömme ikkunasta saattoi nähdä sankan parven kiehuvan kannon yläpuolella iltapäivän auringossa. Ikkunat piti muistaa sulkea, muutoin oli noita pirulaisia pörräämässä useampi kappale sisätiloissa. Vakavin tapaus oli vapaana omistajansa perässä hölkytellyt iso labradorinnoutaja, joka virui henkihieverissä monta päivää saatuaan toistakymmentä tuikkausta. 

Vanhemmat pitivät pihakokouksen B-talon pihalla, turvallisen etäisyyden päässä ilkeästi surisevasta kannosta. Asialle oli tehtävä jotain ja nopeasti. Tuohon aikaan DDT:lla terästettyjä hyönteismyrkkyjä sai suoraan RAKE:n hyllyltä. Tarvittiin vain yksi rohkea sankari levittämään myrkkypulveri pesän päälle. Palkkiokin oli leffalipun muodossa luvassa. Yläkerran veljessarjan toiseksi vanhin ilmoittautui vapaaehtoiseksi. Antti pukeutui paksuihin talvitamiseisiin, hupulliseen pusakkaan ja veti käsiensä suojaksi nahkahansikkaat. 

Kun hämärä laskeutuu elokuisena iltana koittaa tuhoamistaistelun hetki. Väkeä kerääntyy suureen rinkiin riittävän kauaksi pesästä. Tunnelma on kuin Suomi-Ruotsi -maaottelussa: kannustushuudot raikuvat ja käsiä taputetaan. Katson viisaammaksi jäädä seuraamaan tapahtumien kulkua keittiön suljetun ikkunan takaa.

Ana odottaa myrkkypommi käsissään ulko-oven takana. Kerättyään tarpeeksi rohkeutta, hän syöksyy metsikön keskelle, paiskaa avatun purkin sisällön pesän päälle ja rynnistää parvi perässään takaisin porraskäytävään. Ihme kyllä, vain yksi ampiainen onnistuu tunkeutumaan vaatekerrosten väliin ja pistämään sankarpoikaa. ”Hyvä Ana!” -huudot kuuluvat sisälle saakka. Aamulla toiminta kannon luona on vaiennut. Antti näyttää ylpeänä pistoskohtaa Kino Tapiolan jonossa. Legenda pesän hävittämisestä elää pitkään. 

Ötökkäinhostani huolimatta kiinnostus hyönteismaailmaan säilyi vakaana. Hassan tarvitsi apurin tonkiessaan kivien alusia. Kovakuoriaiskokoelma kaipasi täydennystä. Isojen kivien alla oli jos jonkinlaista vipeltäjää: niitä koppiksia tietysti, mutta myös tuhatjalkaisia, siiroja, hämähäkkejä ja toukkia. Hassan poimi hyönteiset lasipurkkiin, joten minun tehtäväni oli, hanskat kädessä, punnertaa kivi ylös ja laskea se takaisin maahan paikalleen. Emmehän me olleet tihutöissä vaan biologista kenttätutkimusta tekemässä. Katsoin mielelläni purkissa kuhisevaa saalista – lasin takaa.

Olimme kivimurskaamon läheisessä metsässä, johon kuuset loivat viileän varjon ja jossa oli kiviä paljon käänneltäviksi. Nykäisin taas yhden kiven ylös. Hassan meni pisamaiselta naamaltaan valkeaksi, pudotti purkin ja säntäsi juoksuun. Käärme!, hän ehti huutaa. Pudotin kiven. Minä ehdin jo kaverini rinnalle Silkkiniityllä, kun Hassan pysähtyi yhtäkkiä ja huudahtaa:

– ”Stoi, Roba! Sill ei sahalaitakuvioo. Se on vaskitsa! Otetaa sekin purkkiin.”  

Jäin hieman sivummalle, kun ystäväni meni äheltämään kiven ylös. Kivi oli murskannut lasipurkin ja vapauttanut ötökät takaisin luontoon. Myöskään vaskitsaa ei näkynyt. 

Television jännittävintä katsottavaa 60-luvulla oli varmasti Alfred Hitchcock Esittää -sarja. Jo pelkkä tunnusmelodia sai ihoni kananlihalle. Puolen tunnin mittaiset elokuvanovellit olivat kymmenvuotiaan silmin katsottuna pelottavaa seurattavaa. Usein löysin itseni kurkkimasta sohvan takaa. Sarja oli selkeästi suunnattu vain aikuisille. Jostain syystä sain katsoa minulle ilmiselvästi liian jännittävää ohjelmaa.

Kaksi episodia muistan vieläkin. Yhdessä jaksossa mies on murhannut vaimonsa ja pakannut tämän ruumiin matkalaukkuun, joka on auton takakontissa. Poliisi pysäyttää miehen, koska hänen autonsa toinen takavalo ei pala. Jännitys kohosi niin sietämättömäksi, että valuin vähitellen sohvan alle kurkistelemaan TV-ruutua sormeni lomitse. 

Toinen, vielä hirveämpi puolituntinen, oli nimeltään Myrkky. Siinä mies herää sängystä ja tajuaa, että kalkkarokäärme makaa kiepillä hänen vatsansa päällä. Kun näin tuon jakson 2000-luvun puolivälissä uudelleen, se oli hyvin staattinen, puhelias mustavalkoinen halpistrilleri. 60-luvun puolivälissä olin kauhun lamauttama. Pelko, että herään keskellä yötä käärme sängyssä oli kuristavan todellinen.

Äitini sai pitkään vakuutella itkuiselle pojalleen, ettei sänkyni alla ole kalkkarokäärmettä eikä kyy luikertele syöksytorvea pitkin ylös parvekkeelle ja ikkunasta sisään. Vaadin, että makuuhuoneen ikkuna pidetään kiinni ja verhot auki. Se aiheutti todella tuskaisia öitä hellekesän valoisassa kuumuudessa. Jossain vaiheessa annoin periksi, mutta elokuvan synnyttämä ahdistus kesti viikkoja. 

Kun rekan peräkärryssä kulkeva kiertävä matelijanäyttely saapui Tapiolaan, sai Hassan houkuteltua minut mukaansa. Sisäänpääsy maksoi markan. Sillä katsella mielin määrin lasivitriineissä flegmaattisina lojuvia käärmeitä ja liskoja. Hassan koputteli laseja saaden ainoastaan elämää meitä vahtineeseen naishenkilöön. Vaikeinta kestää oli jo ovelta vastaan tulvahtanut pistävä haju.

Käärmekammo helpotti kummasti, kun ihmetteli lähes liikkumattomia ja piiloon hakeutuvia elukoita. Kun näyttely siirtyi Pohjois-Tapiolaan, kävin vielä fillarilla sanomassa hyvästit onnettomille näyttelyeläimille. Kino Tapiolan iltapäivänäytöksessä uskalsin jo nauraa mahakkaan Tartsanin ja raivokkaan kumiboan kaksinkamppailulle. 

Kerran Matin kanssa Westendin uimarannalta palatessa Menninkäisentien Shellin kohdalla – mielestäni valtava – jättipuupistiäinen lennähti Matin olkapäälle. Fillari jäi siihen paikkaan, kun juoksin porraskäytävään pakoon. Kyllä Mattikin säikähti, mutta minua hävetti oma ylimitoitettu reaktioni. Pimpparipelko paheni, kun Simoa pisti ampiainen Keskusaltaan laidalla huuleen, joka turposi mahtavaksi ”basutohuuleksi”.

Paarmat uimarannalla aiheuttivat yleistä levottomuutta. Hevospaarman purema on kieltämättä kivulias ja se tulehtuu helposti. Valtaosa uimareiden ympärillä pyörivistä kiusankappeleista oli pieniä, yhdellä kunnon läpsäyksellä nujerrettavia suppupaarmoja. Sukellus veden alle tai sekopäinen rynnistys rantahiekalle pyyhkeen turvaan olivat myös suosittuja konsteja välttää purema. Suosin jälkimmäistä. 

Paria vuotta vaille täysikäisinä istuimme Kassun kanssa tyyntä ja kaunista kesäiltaa keskioluen ja kannettavan levysoittimen viihdyttäminä Poutapolun puoleisilla Vallareilla. Väistin minua kohti lentänyttä mehiläistä niin, että kolautin kalloni kipeästi betoniin ja kaadoin lähes täyden olutpullon rinteen heinikkoon. Takaraivoon paisui iso verestävä kuhmu. Kassu katseli kummeksuen vierestä. Yritin selittää pelon syitä ja kaipa tuo keskustelu tekikin oikeansuuntaisen muutoksen. Hysteria hellitti vähä vähältä aikuisuutta kohti kulkiessamme. 

Tapiolassa oli metsiköistä ja rantaniityistä huolimatta yllättävän harvalukuinen kyykäärmekanta. Erään yksilön uintia Otsolahden ylitse olimme todistamassa onkivapoinemme, mutta hiekka- ja heinikkorannoilla emme kyihin koskaan törmänneet. Ritvalan kesäkodin eläinhakojen ympäristössä ja uimarannan reunamilla tilanne oli toinen, kyitä näkyi vähän päästä; myös kuolleena tienpientareella kivellä murskattuna tai navetan seinään naulittuna, yhdellä puolellaan kuollut varis siivet levällään ja toisella läpiammuttu harakka. Haittalintuinahan niitä pidettiin. Navetan seinään naulaaminen oli ikiaikainen konsti pitää räähkälinnut loitolla pihapiiristä. Ketään en tiennyt käärmeen purreen noina kymmenenä Ritvala-vuotena. Konsti tehosi siis myös siivettömiin eliöihin…

Ehkäpä ajan kuluminen ja lähinnä urbaanissa ympäristössä vuosikymmeniä eläminen pyyhki pois lapsena hankitut pelkotilat. Vietimme kesiä 80-luvun alusta lähtien Päijänteen rannalla vaimoni vanhempien suuressa omakotitalossa. Talon isäntä tökki haravalla alas ampiaisten ulkorankennukseen tekemiä tennispallon kokoisia pesiä hyvissä ajoin jo toukokuussa. Käärmeitä ei melko vilkkaan, pienvenesatamaan suuntautuneen, moottoriliikenteen vuoksi esiintynyt, vaikka kivikkoisen metsänreunan olisi luullut olleen oikein sopiva paikka talvihorrokseen vaipumiselle. 

Jos kyykäärmeitä haluaa Vääksyssä nähdä, niin kannattaa lähteä patikoimaan kevään ensimmäisinä lämpiminä päivinä Aurinkovuoren kuntopolulle. Parhaalla juoksulenkilläni näin kolme kyytä ja yhden tarhakäärmeen. Joka kevät kyitä, yleensä pieniä ja vaikeasti havaittavia poikasia, joutui hätäisesti väistelemään auringonpaahteisella, ruohikkoisella yläosalla, monesti juoksutossun jo painuessa kohti matalassa ruohossa piileskelevää pikkukyytä. 

Järvenpään Kinnari oli niin tiuhaan rakennettu, ettei satunnaisia, avoimesta takaovesta sisään eksyneitä syyskuun kuhnureita suurempaa haittaa ötököistä ollut. Järvenpään Maaseutuopiston kivilinnan ullakolla oli ampiaisten pesiä, samoin autotallissa ja pyörävajassa. Niistä selvittiin vaimoni isän konstilla ennen kuin pesä ehti jalkapallon mittaan. Pari vuotta asumamme Mannilantien kolmio oli keskellä kaupunkia. Sieltä suuntasimme 2003 Kyrölään Hyasinttikujalle rivitalon päätyasuntoon. 

Hyasinttikujalla kävikin sitten erittäin hyvää tuuria. Talon sivussa oli lämmittämätön ulkovarasto, jonne saimme mahtumaan polkupyörät ja Lundia-hyllyn pöytälevyn, joka ei ollut ahtaassa keittiössä löytänyt paikkaansa. Pöytälevy oli lähes vuoden nojallaan varaston seinään muun sekalaisen rojun takana. Kun vanhimman tyttäreni poikaystävä tarvitsi kirjoituspöytää, muistin heti, että meillähän on ylimääräinen Lundian levy ja tukevat jalatkin siihen.

Menimme Tuomaksen kanssa tonkimaan varaston nurkkia. Siellähän se Lundia pilkotti muun rojun takana. Raivasimme kulkuväylän auki ja nykäisimme pöytälevyn irti seinästä. Levyn ja seinän välinen tila oli jättimäisen ampiaispesän valtaama. Ampiaiset olivat saaneet rauhassa ahkeroida suurpesänsä valmiiksi meidän ollessamme käytännössä koko kesän Vesijärven rannan mökillä. Hyvä tuuri tulee tässä: pöytätarve ilmeni maaliskuussa. 

Vääksyn Kesän lomakylän mökkeihin ehtivät nopeimmat ampiaiset värkkäämään sen tennispallon. Ja siitähän pääsi hyvin helposti eroon. Hankalampi tapaus oli kimalaisten maapesä kuistin alla. Verannan laudoitusta olisi pitänyt irrottaa melkoisesti, että pesään olisi päässyt käsiksi. Kimalaiset ovat säyseitä eivätkä pistä, jos ala aivan hirveästi huitomaan – tai jos lajin yksilö ei satu pyöräillessä tunkemaan polvitaipeeseen. Niitä vain alkoi olla yksinkertaisesti aivan liikaa. Oli todella hyvää tuuria ettei koiramme, joka mielellään napsi hyttysiä ja kärpäsiä suuhunsa, nielaissut tuollaista myrkyllistä pörriäistä.

Sitten koitti se aika kesästä, jolloin tyttärentyttäret tulisivat pariksi viikoksi mökkeilemään. Kaksi vilkasta nelivuotiasta ramppaamassa kuistilla ja suuri kimalaispesä kuistin alla tuntui äärimmäisen huonolta yhdistelmältä. Hankalaa oli lautojen irti vääntäminen ja surullista oli pesän tuhoaminen vesisuihkulla ja Raid-latingilla. Joku mökkikylän asukas tuli vielä vääntämään veistä haavassa toruen hyödyllisten pölyttäjien surmaa. 

Olin jo onnittelemassa itseäni kun en koko kahdenkymmenen Vääksyn Kesä -vuoden aikana saanut yhtään pistosta. Vaimoni Heidi sai puutarhatöitä tehdessään ampiaisen kimppuunsa odotetuin seurauksin. Odottamatonta oli se, että hänen koko kätensä turposi. Mietimme lääkärissä käyntiäkin. Onneksi turvotus lähti laskemaan allergialääkkeillä ja kortisonivoiteella. Kylällä oli muitakin paksukätisiä. Turvotuksia vertailtiin ja päiviteltiin yhdessä ampiaisten ärhäkkyyttä ja myrkyn laatua. Minua alkoi voivottelu ärsyttämään ja taisin hieman pilailla koko touhun kustannuksella. 

Olen käynyt saunassa ja uimassa ennen Lahden kaupunginmuseolla esitettävää kesäteatterinäytelmää. Lähtöön on vielä toista tuntia. Olin lupautunut kuskiksi Lahteen menijöille. Heittäydyn sängylle ja kurotan kohti piirongin päälle jättämääni kirjaa. Jonkin pistää minua niskaan. Hetkessä on niskani paisunut ja punainen. Kipu laajenee sykäyksittäin koko pääni alueelle. Kierähdän ylös sängyltä.

Tyynyllä kiemurtelee piikkinsä menettänyt kiiltävä, kirkkaankeltainen, mustajuovainen otus. Juuri sellainen, jota on kylällä mainostettu. Ryntään lääkekaapille, kahmin tupla-annoksen antihistamiinia ja pari Buranaa. Painelen pistoskohtaa kylmäkallella, kun vaimoni astuu mökkiin. Hän arvaa heti, mistä on kyse. Hän ei sano mitään, mutta kun näytän kirjalla rusentamaani ampiaista, tiedän Heidin olemuksesta, että hän nauraa vahingoniloista naurua sisäänpäin. Ajaminen Lahteen sujuu särkylääkkeiden voimalla. Kaistanvaihtoon tarvitsen muiden apua, koska pääni ei käänny. Teatterikappaleesta muistan vain, että se kesti aivan liian kauan. Jomotus ei hellitä ennen kuin kampean itseni aamiaispöytään huonosti nukutun yön jälkeen. Tehokasta myrkkyä, joudun myöntämään niska punaisena. 

Saman kesän syyspuolella ulkoilutamme Rolfia Vääksynjoen viereisellä luontopolulla. Heidi ja koira kävelevät edellä. Olen huomaavinani outoa liikehdintää ilmassa puolilahon kaatuneen puun liepeillä. ”Maa-ampiaisia!” , huudan varoituksen. Juoksemme pakoon muutama yksilö perässämme. Luulemme jo pääsemme karkuun ilman osumia, kun Rolf vinkaisee tuskissaan. Sen turkkiin on tarttunut yksi ampiainen, joka ilmeisesti aluskarvan paksuuden vuoksi etsi pitkään ennen kuin sai tökättyä piikkinsä ihoon saakka. Myös Heidi sai pistoksen, mutta tällä kertaa hän selviää lievillä oireilla. 

Vääksyn Kesän mökkikylä jäi entiseen elämääni keväällä 2021. Päijänteen rannan lähistöllä olevaa vihreää Simeoni-mökkiä remontoidessa tulin miettineeksi, mitä mahtaa ulkokaton harjan ja tasaisen paneloidun sisäkaton välinen tila pitää sisällään. Voisiko sinne ehkä tulevaisuudessa rakennuttaa vaikka jonkinlaisen nukkumaparven?

Kiipesin kuistin seinustan tikapuut ylös, avasin tilan luukun ja kurkistin sisään. Ikkunaton ullakko oli niin hämärä, että pyysin Heidiä ojentamaan taskulampun. Eristepurua – ja noin kolmekymmentä erikokoista ampiaisen pesää. Näky oli kuin huonosta Hollywoodin kauhuelokuvasta. Hyvä, etten tullut pää edellä alas. Biologi-vaimoni otti tilanteen haltuunsa, kurkisti ullakolle ja totesi, että ainakin suurin osa pesistä on hylättyjä elleivät kaikki. Ja oikeassa hän oli. Yläkerta pysyi rauhallisena ja myöhään syksyllä tehty täydellinen kattoremontti poisti potentiaalisen ongelman.

Sen sijaan kuistin portaiden edustan kivilaattojen alla oli ilmojen lämmettyä täysi tohina päällä. Siloviholaiset, sellaiset isot ja pirullisen näköiset kusiaiset, olivat vallanneet verannan laatoitetun edustan. Jokainen tietää, miltä kusiaisen pistos tuntuu: se vertautuu ampiaisen pistoon, punoittaa ja kirvelee pitkään. Siloviholainen on äärimmäisen aggressiivinen pesänpuolustaja. Se käy raivokkaasti minkä tahansa uhkaksi kokemansa eliön kimppuun, sanoo eläinkirja.

Katsoin ylös saappaani vartta nousevaa porukkaa, tömistelin elukat irti vein koiran sisälle mökkiin ja hain ulkovajasta rautakangen, lapion, ison purkillisen Raidin muurahaissirotetta sekä puutarhaletkun. Kampesin rautakangella kaikki laatat ylös, suihkutin paineella vettä pesiin, möyhensin koko alueen ja viimeistelin tuhon neljänneskilolla myrkkyä. 

Kun parin päivän päästä tulimme jatkamaan sisätilojen maalausta, näytti taistelutanner rauhalliselta. Se oli kuitenkin harhaa, sillä kusiaiset olivat siirtyneet kuistin suojaan varastoitujen kivilaattojen alle. Sama homma uudelleen, nyt vielä hankalammassa paikassa. Myrkytys piti toistaa muutaman kerran ennen kuin siloperkeleet tajusivat olevansa väärässä paikassa. 

Mökki tuli kuin tulikin asuttavaan kuntoon juhannukseksi. Juhannussunnuntaina saapuivat odotetut rovaniemeläiset kesävieraat, vanhimman tyttäreni perhe kaartoi autolla pihaan. Kesän kuumennuttua helteiseksi päätimme perata rämettyneen uimarannan heti alkuviikosta. Koeuinti sujui kaksosilta lämpimässä vedessä erinomaisesti. Nälkäisinä palasimme mökille ja söimme hyvällä ruokahalulla uudella kaasugrillillä valmistetun monipuolisen lounaan. Nautimme jälkiruokajätskit kuistin portailla istuen. Mikäs tuosta lensi mökin alle? Toinen ja kolmaskin. Jalkojeni välistä viuhahti jotain ulos. Maa-ampiaisia… 

Trafiikki jatkui koko kesän. Onneksi tämä laji ei ollut aggressiivinen. Vain yksi ampiainen pisti toista kaksosista, kun hän monesta kiellosta huolimatta hyppi ylös alas portaita. 

Tänä vuonna eivät piikikkäät tai purevat ötökät ole elämäämme haitanneet. Vain hyttysistä on ollut hieman haittaa…